Ilta härkätaisteluareenalla olisi oman päivityksensä aihe, mutta minun on hiukan työstettävä teemaa. En ole ihan varma, mitä kokemuksesta ajattelen. Päällimmäiset tuntemukset ovat vaikuttuneita huokailuja siitä uljaudesta, jota toteutukseen liittyy. La corrida de toros on näemmä taidetta - sukua oopperalle, tanssille tai performanssitaiteelle. Siinä yhdistyvät pukuloisto, huolella harjoiteltu koreografia, musiikki. Se on intohimoa, vaaraa, rakkautta, elämää ja kuolemaa.
Uljauden ylle varjonsa heittää se kritiikki, jota härkätaisteluita kohtaan on esitetty. Keskustelin aiheeesta täänään illallisella Dalin kanssa, joka referoi Espanjassa aiheesta käytyjä debatteja. Mahtoiko lautasillemme päätynyt tehotuotettu kana elää arvoisensa elämän? Härkätaisteluihin päätyvät eläimet ovat eläneet vapaudessa, saaneet hyvää ravintoa ja kasvatettu valioyksilöiksi, kertoi Dal jonkun kuvailleen härkätaistelueläimen elämänlaatua. Tiedämmekö me, kuinka lautaselle päätyvä härkä kasvatetaan tai teurastetaan? Tiedämmekö tuotantoeläinten kohtelusta? Olisiko katse syytä kääntää härkien sijasta lautaselle?
On tutustuttava aiheeseen paremmin, luettava vähän teemasta ja sen historiasta. Mutta enemmän kuin itse esitystä, olin - näemmä jälleen kerran - seuraamassa ambientea, sitä ilmapiiriä ja aktia, jonka koolle saapunut yleisö (ja esityksen tekijät) loivat. Yritän siis sanoa, että katselin taas kerran yleisöä, tein huomioita sen käytöksestä, havainnoin ja tutkailin. Areenahan on areena, pyöreä katsomo, jossa väistämättä seurataan myös yleisöä - ollaan osa esitystä (vai pitäisikö sanoa aktia, tapahtumaa, tilaisuutta?).
 |
| Sevillalaissyntyisen Manuel Escribanon kuolemantanssi härän kanssa. (Foto: https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjcft6A27Vyr8vFJLTCbwxMvbmUxccMnQUAQF3FhWJL0IjzEXTZcptqJko-48Ngv5CxXtZ_ZrSbUl0NKIq_tkDdWbC0JuEixJBR-iJVuQddSm9n28UiCHjAXqhk_5t0CtCAA-kMcKRfHefO/s1600/635349223678374217.jpg) |
Arenalle saapuvat olivat pääosin hyvin pukeutuneita, joka saattaa olla osin Feria-viikonkin ansioita. Luulen, että areenalle pukeudutaan kuitenkin aina pääosin juhlavasti. Toreroiden puvut toivat mieleen katolisen kirkon pappien juhlatamineet - kultaa ja mirhamia. Muutenkin sana pyhä voisi luonnistua kohtalaisen hyvin kuvaamaan tapahtumaa. Elämä, kuolema, vaara, passio. Yleisö kontrolloi itse itseään - ja nyt tekee mieli jo luopua tuosta yleisö-sanasta. Tämä on niin kulttuurikontekstuaalista - minun osallistujakokemuksenani - että on osuvampaa puhua vaikkapa yhteisöstä tai kollektiivista kuin yleisöstä. Yhteisökollektiivi huolehti siitä, että pyhien hetkien aikana oli hiirenhiljaista. Areenan metelin vaimensi totaaliseksi hiljaisuudeksi kollektiiviset sihahtelut. Väki hiljensi itse itsensä. Kun toiseksi viimeinen härkä oli tappaa Manuel Escribanon, yleisö varoitti härästä poispäin kävelevää toreroa kollektiivisella huudolla.
Lupaan palata aiheeseen vielä. Nämä olivat päällimmäisiä tuntemuksia. Korostan vielä kerran aktin pyhyyttä: "yleisö" eli kollektiivi ei sietänyt sekuntiakaan käytöstä, joka ei sovi pyhään. Yksinäisen miesäänen kannustushuudot "Vamos, Manuel" (Anna mennä, Manuel), "Otra vez" (Toisen kerran) ja "A la izquierda" (Vasemmalta), saivat muun kollektiivin tuhahtelemaan varsin näyttävästi. Penkkirivini äijät kääntyilivät levottomasti ääntä kohden ja yrittiävät lie saada katsekontaktia häirikköön. Jossain vaiheessa välihuutelija hiljeni, mutta siihen saattoi vaikuttaa myös valtionpoliisin näyttävä läsnäolo ja kukaties toimetkin.
Espanjal..andalusialaisten toiminta areenalla taas hymyilytti. Koska penkkirivit ovat vuosisatoja vanhassa areenassa tiuhassa, oli juomienmyyjiksi aurinkokatsomoon värvätty ketteriä nuorukaisia. Kun joku yläriviltä tahtoi ostaa pullon vettä tai cervezan, juomia myyvä chico kiipesi väen yli - tai lähetti alhaalta riviä 16 kohti lasin olutta, jonka väki kuuliaisesti antoi eteenpäin - ja paluupostissa rahat sekä paluupaluupostissa vaihtorahat. Ja sekin taas alkoi hymyilyttämään, että juuri kun olin kolmituntisen istumisen puolivälissä ehtinyt ajatella, että tässä selkänojattamassa penkissä on tuskallista istua, tunsin edessäni istuvan alkavan nojata jalkoihini - ja kallistin samalla tavalla oman selkäni takanani olevan jalkoja vasten.
Ps. Olen nyt keskustellut viiden espanjalaisen kanssa kokemuksestani, ja kysellyt heidän ajatuksiaan härkätaisteluista.
VastaaPoista1) Dal esitteli debatin eri kantoja, muttei oikein ottanut kantaa. Dal on teatterialan ihminen.
2) ja 3) Hostellini sevillaiset työntekijät, siivooja ja respan mes, olivat vastaan. Siivojarouva vahvemmin, respan mies osin perinnettä ymmärtäen.
4) Lentokentälle vineyt taksikuskimies jätti vähän arvailujen varaan kantansa. Hän sani olevansa eläintenystävä, rakastavansa eläimiä. Ymmärsi perinnettä ja näki sen kulttuuriperintönä. Kritikoi härkien surmaamista, muistutti että härkäjuoksuissa eläimiä ei vahingoiteta (fyysisesti ainakaan, toim.huom.), ja että härkäjuoksutkin (mm. Pamplonan) ovat espanjalaista täysveristä härkäperinnettä.
5) Katalaani bssikuski Jordi, jolla on andalusialaiset vanhemmat: kiellettävä, kuten on tehty Kataloniassa. Ei ole enää tätä päivää. Härkäjuoksut on ok, tappaminen ei. Voisi kuvitella käyväsä kerran tai korkeintaan kaksi, jos olisi turisti, mutta espanjalaisena ei ymmärrä perinnettä - tai ymmärtää, mutta ei kannata. Puhui myös härkien kohtelusta, ja epäili, että niiden kasvatuksessakin voidan tehdä virheitä ja ylilyöntejä. (Ihan kaikkea en ymmärätänyt pitkästä puheestaan, mutta minulle hänen näkökulmansa toi mieleen koiratappalut, jotka länsimaiset sivistysmaat lie ovat jo kieltäneet.)
terv M-P (Kataloniasta, Calellasta)