Mökkirannassa

Costa Bravan 40 km hiekkaranta lähijunamatkan päässä Barcelonasta. Luulen löytäneeni kesämökkirantani.

Costa Bravan rantaviivalla, playan ja asutuksen välissä kulkee rantaradan lähijunat.

Täältä kesämökki? Eiku pankinjohtajan puheille...

Canet de Marissa piipahdin eilen, mutta kaavailemani lounaspaikka oli pannut lapun luukulle. Ehkä piskuisessa, hiljaisessa kalastajakylässä ei ravintola lyö leiville. Aikani etsiskelin ja ruokapaikka löytyi. Sitten menin rannalle, playalle.

A la playa, sanoo espanjalainen. A la platja, katalaani. Rannalle.

Tältä terassilta alkoivat minun espanjjan opintoni 6 vuotta sittten. Osallistuin silloin intensiivikielikurssille Canetissa ja tälle El Mar Blaun terassille oli sovittu tapaaminen kielikoulun ihmisen kanssa.

Canet de Marin kirkko.

Katalaaninkielinen ruokalista tuotti sen verran haasteita, että oli pydettävä tarjoilja kääntämään sitä espanjaksi. Senkin jälkeen oli muutama kysymysmerkki, mutta ruokaa sain. El primer plato oli gourmet-henkinen kattaus: roqafourt-juustoa ja pähkinöitä jollakulla-millälie-salaatilla eli lechugalla.

Tämä ulospäin vaatimaton katutason ravintola on tarjonnut parhaat kulinaristiset makumatkat katalaanikeittiöön. Nyt oli lappu luukulla ja tupa myynnissä. Omistajapariskunta saattaa kyllä olla hyvinkin jo eläkkeellä ja ehkei jatkajaa ole laman aikaan löytynyt?

Kaksi kuvaa



Kiitos turkkilaisen osallistujatoveri Zûbeyden, minustakin tuli kaksi tarkkaa ja laadukasta fotoa. Zûbeyde järjestelmäkameroineen taisi olla valokuvauksen harrastaja. (Ylh.) Radio Santonan haastattelussa kyproslasien Cryson kanssa ja (alh.)  Bilbaossa Marionettiteatterikeskuksen kirjastossa.



Esityksemme

Olen odotellut, että muut osallistujatoverit julkaisisivat Facebook-ryhmässämme kuvia esityksestämme. Ymmärsin, että Ricardo sen taltioikin, mutta ainakaan vielä esitystaltiomme ei ole ollut missään nähtävillä. Kukaan meistä ei itse esityksestä tietenkään voinut ottaa kuvia, sillä olimme tiukasti kiinni estradin takana tehtävissämme.

Valmistelemassa

Esityksemme taisi kestää noin 30 minuuttia. Yleisöä oli ehkä 40-50 henkeä, paljon lapsia ja joukko kehitysvammaisia. Olin molemmista katsojaryhmistä hyvin, hyvin mielissäni.

Teatteri oli upea rakennus: 150 vuotta vanha, klassinen, hiljattain peruskorjattu teatterisali. Esitystämme varten pingotimme näyttämön puoliväliin koko näyttämön levyisen ja korkuisen kankaan, josta keskiosa oli varjoteatterikangas ja sivuosat läpikulltavaa muovia; fantasiamaailma.  

Minun ohjaamallani marionetilla, Piiter Cleverillä, oli oma nukketeatterikangas estradin etuosan reunassa. Ennen esitystä olin Piiter Cleverin kanssa yleisöä vastassa teatterin lämpiössä ja toivottelin tervetulleiksi, Piiterin kanssa. Olimme Piiter Cleverin kanssa pulassa puheliaiden espanjalaispikkutyttöjen kanssa: ihan kaikki keskustelut eivät ihan auenneet, mutta aika hyvin seurustelimme.

Esityksen aluksi Piiter Clever toivotti yleisön tervetulleeksi viidellä kielellä (ja jatkoi espanjaksi):

• "Bienvenidos, Wellcome, Willkommen, Benvenuti, Tervetuloa...Elämän teatteriin!  Ihmiset tapaavat selvitä menneestä kun he näkevät omat tarinansa. Teatteri on kuin peili, joka antaa meidän kivuitta tarkastella itseämme, ja joka antaa meidän muistaa ensisuudelmamme, muistaa sen mitä on ystävyys, auttaa ja valmistaa meitä ymmärtämään sitä mitä on kuolema...ja joka antaa meille mahdollisuuden matkata toisiin paikkoihin tai vain ykisnkertaisesti antaa meidän nähdä sen, mitä on kauneus. Tämä tarina, jonka tulette näkemään, on tarina kahdesta ystävyksestä, Mikosta ja Tuomosta, jotka joutuvat toisistaan eroon ja sen kunniaiksi viettävät yhteisen viimeisen iltansa. Tässä alkaa tarina..." 

Sitten Piiter Clever katosi estradiltaan ja varjoteatteriin syttyivät valot ja tarina alkoi musiikin (kitara: Javier, laulut: Natalia, Puola; Cecilia, Unkari; Giuliana ja Cristina, Italia) säestyksellä. Tarinassa seikkailtiin tosimaailmassa (varjoteatteri: Mikko ja Tuomo, kevät, linnut, varsa) ja fantasiamaailmassa (kosmonauttilento avaruuteen, avaruusmatka, huvipuisto, valaat merensyvyyksissä, merimaailma).

Piiter Clever

Minun on tunnustettava, että en ole koko tarinasta ihan edes selvillä, sillä en esim. ole kääntänyt italiankielistä laulua, joka tähän esitykseen valmisteltiin. En siis tiedä, mistä se kertoo. En myöskään ole kertaakaan nähnyt esitystä, sillä olin kolmessa kohdassa valoissa ja tekemässä varjoteatterin lintuja. Luulen, huom LUULEN, että tarina oli sikermä 12 eri tarinasta, vailla sinänsä yhtä juonta tai draamankaarta - vaikka se samalla olikin kahden toisistaan eroavan pikkupojan tarina. 

Esitystaltiota (ja sitä seuraavaa esitysanaalyysiani, haa!) odotellessa muutama kuva siis tuossa tekstin lomassa.

Calella

Costa Bravan hotellit oli mieltei loppuunmyytyjä, sillä heinäkuu on espanjalaisten lomakautta jo. Lisäksi 40 km hiekkarantaparatiisia kansoittavat pohjoisesta ranskalaisturistit. Ja näiden lisäksi vielä lentokonepataljoonittain brittejä, saksalaisia, hollantilaisia, venäläisiä - ja arabeja. Kansainvälinen on siis tunnelma Calellassakin, josta sain huoneen huoneistohotellista. Rantaan on kivenheittämä, joten kävinkin jo tunnin pari makoilemassa playalla, polttavan kuumassa auringossa.

Ikkunanäkymä hotellista

Uimassakin kävin Välimeren aalloissa.

Ranskalaisseurue heitti frisbeetä, arabit pelasivat lentopalloa, saksalaiset pelasivat korttia - ja suomalaiset joivat kaljaa. Ohitin suomalaisseurueen ihan hiljaa, yrittäen olla mahdollisimman ranskalaisen näköinen. Kitisivät hinnoista ja nälvivät toisiaan, isot miehet.

Katalonian kieltäkin kyllä kuulee - ja näkee, sillä kaikki tekstit kaupungilla ovat katalaaniksi. Calellaan tulee Barcelonasta tunnissa, lähijunalla. Olsin mieluusti jäänyt vähän lähemmäs, Mataroon, El Maslouhun tai jopa Badalonaan, mutta niissä ei enää ollut majoitusta vapaana, kohtuuhinnoin ainakaan. Calellan majapaikan kanssa kävi kyllä vähän vanhanaikaisesti: viime viikon viileydestä tulleena en osannut ajatella, että Costa Bravalla on helle. Huoneestani puuttuu ilmastointi, eikä pelkällä tuuletinpropellilla oikein tuota 30 asteeen hellettä selätä. Toinen oivallus oli, että Calella ei olekaan kuten Canet de Mar: espanjalainen, katalonialainen kalastajakylä. Tämä on turistirysä, jota kansoittaa juuri tällä hetkellä bilettävät 20-vuotiaat teinit ympäri Euroopan. 

Calellan kirkkopihassa kerättiin - kai - nimiä itsenäistymisen puolesta. Kataloniahan on Espanjan vaurainta seutua ja katalonian kiletä puhuu pari miljoonaa isompi joukko kuin suomea. Katalonian alueella asunee toistakymmentä miljoonaa ihmistä. Näemmä lama on entisestään lisännyt itsenäistymispuheita, ainakin täällä Kataloniassa. Madridissa ollaan asiasta tietysti jyrkästi eri mieltä.

Edellisistä huolimatta aion viihtyä tämän 3 yötä täällä hyvin. Huomenna meinaan piipahtaa Canet de Marissa, n. 9 km päässä, lounaalla ja playalla. Hotellin fillarillakin kuulemma pääsee, jos ei junalla tahdo mennä.  

Lähikaupasta löytyi taas saksalaista ruisleipää. Ja sunnuntaina sitten kotiin - ihan kiva ajatus sekin...tulla nauttimaan Suomen suvesta.

Kataloniaan

Baskimaassa lämpötila putosi alle +20 asteeseen, joten loikkasin aamujunaan ja porhalsin halki Espanjan Barcelonaan. Bussillakin olisi päässyt, mutta 6-7 tunnin istuminen bussissa ei houkutellut. Junallakin meni kyllä yli 6 tuntia, mutta saattoipa jaloitella välillä. Ravintolavaunun sijasta junassa oli piskuinen kahvilavaunu, jonka hyllyt olivat vaatimattomalla tarjonnalla. Ehkä espanjalainen ei suostu mikrolihapulla-ateriaa mikroperunamuussilla syömäänkään, joten ruoka-annoksia ei kannata ottaa valikoimiin. Minulle ruoka olisi kyllä maistunut, mutta syödään sitten Barcessa, jonne tästä ehtii vielä hyvin ennen klo 15 päättyvää menu del dian, lounaan aikaa.

Harmaata on, joten suomalaisen on syytä matkata auringon perässä Kataloniaan.

Sunnuntaina yllätin sevillalaisen ystäväni Dalin soittamalla hänelle puhelun vanhasta prepagostani, pre paid -liittymästäni, joka yhä toimii. Dalilla oli syntymäpäivä, joten oli syytäkin soittaa. Oli kiva kuulla Dalin ääntä, puhuimme pitkään. Dal kertoili Sevillan kuulumisia ja minä omiani. Lämpötila oli Sevillassa ollut 37 astetta, mutta nyt klo 22.30 enää 30 astetta. Enää.

Alvia-juna pyyhälsi siis Lleidan ja Zaragozan kautta Barcelonaan. Pamplonassa olisi ollut kiva käydä, mutta se jää toiseen kertaan. Siellähän on alkamassa vuosittainen iso juhlaviikkonsa, San Fermin, joka täyttää koko kaupungin (britti)turisteista ja muista härkäjuoksun uskalikoista. Alvia-juna on keskinopea pitkänmatkan juna. Pysähtyy useammalla asemalla kuin AVE, joka on luotijuna kaupunkien välisille matkoille: alle 3 tunnissa Madridista Barcelonaan. Alviaan pääsi myös luotijunaa sutjakammin sisään: ei turvatarkastusta eikä laukkujen läpivalaisuja. Laiturialueelle päästäkseen piti näyttää junalippu, jonka junassa sitten myös konduktööri kävi loppuvaiheessa tarkastamassa.

 

Viime viikon intensiivistä kurssia on tullut nyt pari päivää sulateltua. Olihan se aikamoinen kokemus intensiivisyydessään ja monipuolisuudessaan. Cantabrialaisten vieraanvaraisuus ja ystävällisyys yllättivät myönteisesti. ”Kiitän ystävyydestäsi. On ollut ilo tutustua sinuun. Sinulla on aina majapaikka luonani, tulet koska vain”, cantabrialaiset ja murcialaiset sanoivat kun erottiin.  Torstai-illan grillijuhlassa playalla meitä emännöi yksi CEPA:n aikuisopiskelija, kolmi-nelikymppinen äiti kahden poikansa kanssa. Kun ilta oli ohi, lapsista nuorempi kävi hyvin luontevasti halaamassa meistä jokaista ja antoi pusun poskelle. Poskipusuja antavat aikuisetkin aina kun tavataan ja erotaan: miehet naisille ja naiset miehille, naiset naisille ja tutut (läheiset) miehet tutuille miehille.

Nauru on herkässä ja tunteita ylipäätään ilmaistaan runsaasti. Niin ja sitten se ”Mitä kuuluu?” -kysymys… siihen voi vastata kohteliaasti ”kiitos hyvää” tai sitten vähän kertoa kuulumisiaan: mitä on tapahtunut, millaisissa aatoksissa on, miltä tuntuu… siis avata vähän omaa kokemusmaailmaansa, jotta toinen pääsee kärryille siitä, millaisella mielellä nyt olet. Empatiaa kyllä riittää, samaistumista tunteisiisi, jos niistä kerrot. Ja tästä kysymyksestä saatua tietoa myös jaetaan: ”Se ja se on nyt vähän allapäin, koska…”, muulle yhteisölle luontevasti tiedotetaan.

Bilbaon pieni lentokenttärakennus.

Aamulla Bilbaon rautatieasemalla oli vain yksi lippuluukku auki, sillä kellokin oli vasta 6.30. Edessäni asioineen hispanon pankkikortti ei toiminut, joten terhakalla lipunmyyjärouvalla tunteet leimahtivat: ei asiakasta vaan pankkia, koneita, datayhteyksiä kohtaan. Tunteiden valtaan porhaltanut rouva haukkui kiivaasti pankit ja työnantajansa, pankkikortin ja pankkikorttipäätteen – ja asettui asiakkaan kanssa samalle viivalle, tarttui kädestä, sadatteli ja oli myötätuntoinen. Paikalle sattuneen konduktöörinkin virkailijarouva veti mukaan: ”Mira, este señor aqui no puede usar su tarjeta porque...katso, tämä asiakas ei voi käyttää korttiaan, koska…” Lopulta asiat jotenkin sitten ratkesivat ja asiakas sai lippunsa. Vielä minullekin rouva manaili järjestelmää.

 

Koko pariviikkoisen Espanjassa oloni ajan TV on suoltanut kuvaa ja uutista järkyttävästä oikeudenkäynnistä. José on syytettynä kahden lapsensa surmasta ja tätä järkyttävää lastensurmaa käsitellään nyt teeveessä päivittäin, pala palalta, askel askeleelta, vähä kerrallaan… voi arvata, mistä espanjalaisissa kahviloissa nyt puhutaan - pala palalta, askel askeleelta, vähän kerrallaan… helpommaksi ymmärtää ja käsitellä… koko yhteisön. Espanjassa on Euroopan pienin itsemurhakuolleisuus. Ehkä vaikeita asioita osataankin sulatella pala palalta, yhdessä, vähän kerrallaan… Joséa vastaan käytävässä oikeusistunnossa kameraan eteen ovat joutuneet kyynelehtivät isovanhemmat, tädit, sedät. Lasten tädin mies murtui kyyneliin ja kertoi, että se oli hänen elämänsä raskain päivä. Minun silmissäni José ei ole mielenterveydeltään balanssissa. Kun José erehtyi sinuttelemaan tuomaria, koko istunto kohahti ja mikrofoniin kajahti napakka huomautus ”Älkää Te sinutelko tuomaria!”. Tapahtumapaikalle tehdyssä katselmuksessa Josén ympäröi tiukka kymmenpäinen poliisijoukkio.

Inhoan 7Päivää-journalismia, mutta tästä Espanjan TV:n tavasta käsitellä kansallista tragediaa jotenkin pidän, niin järkyttävä ja surullinen kuin sen teema onkin. Pahat asiat on syytä pala palalta käsitellä.   

Ekskursio Cantabrian luolille

Viime viikolla jossain vaiheessa piipahdimme tosiaan vielä tutustumassa Cantabrian luoliinkin. Kävimme kahdessa luolassa opastetun kierroksen, kuulleen luolien historiasta ja tutusteun luolista löydettyihin kalliomaalauksiin. Kuvata ei saanut, joten kuvat ovat nyt muualta netistä.

El Castillon luola "löydettiin" 1903. Sen seinistä löydetyt maalaukset olivat hirmu vanhoja, n. 40 000 vuoden takaa, ollen näemmä maailman vanhimmat löydetyt seinämaalausket. Toisen luolan ekskursiosta jäi mieleen sieltä löydetyt poroja esittävät seinämaalaukset. Porot asuttivat näemmä tuohon aikaan nykyistä Pohjois-Espanjaa, säiden ollessa tietysti viileämpiä.

Näitä kämmenjälkiä luolista oli läydetty vaikka kuinka paljon. Juuri näiden arvoidaan olevan n 40 000 vuotta vanhoja. Foto Copyright: https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiIqwpz6hakBgVqQiEq3NX26zH78Q8xveKmGLF1ufeVQebS0-sI7D5yKAURxqNaXSIa-A9VEDhLvvaPT42AIglbgzUsp-W8PWncI6BijEiqyX-vXCuj2M0gV5R0AihTsosVq0eMolkTTqQ/s1600/rupestre_neandertal_noticias_ciencia.jpg

Päivä Bilbaossa

Maanantai-päivä Bilbaossa oli sateeton, mutta harmaa. Lämpötila putosi Helsingin tasolle, alle +20 asteeseen. Hotelliltani oli kuitenkin  kiva näkökulma Guggenheimia kohti, joen ylittävän kävelysillan keskivaiheilta.

La Vida de Pi menisi täällä ilmaisnäytöksenä, mutta perjantaina olen jo Casta Bravalla. Elokuvan kyllä olen nähnyt Suomessa. Hyvä oli.

Laiskan päivän kävelyretkikin oli laiska: en ottanut oiekin edes selvää, mitä nämä nähtävyydet ovat...mutta ainakin ikkunoita oli paljon. Kummipoika 19veelle terveisiä, ikkunanpesu-urakkana tässä olisi hitusen hommaa!

Tämän korttelitalon sisältä kattotasolta löytyy moderni uimahalli.

Uimahallin yksi altaista antaa myös alaspäin, sillä sen lattiassa on ikkunat alakerran kävelytasolle.

Uimassa olikin kiva käydä! Uimalakki vaadittiin täälläkin ja sen olin osannut pakatakin mukaan. Uimareita oli aika paljon, mutta 25 m altaassa oli kyllä ratojakin reilusti. Vesi oli melkein 30-asteista. Saunoja ei ollut, mutta kattoterassilla laaja auringonottoalue. Ja tämä kaikki siis ihan Bilbaon keskustan ytimessä. Uimavalvoja oli oikein ystävällinen, mukava ja kertoili vilkkaasti talosta.

Cantabrialaiset kuvasivat bilbaolaisia "erittäin ystävällisiksi: jos et tiedä, missä olet ja kysyt tietä bilbaolaiselta, hän taluttaa sinut perille asti. Jos et teidä kuinka parkkiautomaatti toimee, bilbaolainen tulee avuksi ja ennenkuin huomaatkaan, on jo maksanut parkkimaksusi".

kuntouimarit ja muut urheilupalatsin kävijät ainakin olivat ystävällisiä ja auttavaisia. Autot pysähtyvät täälläkin 20 m ennen suojatietä ja muutenkin ollaan ystävälliisä. Mutta kyllä täällä jo kiireempi on kuin etelässä, Sevillassa.  

Pohjoisen vauraus näkyy tornitaloissa, joita ei Sevillassa ollut. Tässä ison pankin BBVA:n iso konttori.

Vanhan kaupungin halkikin kuljin. Tuli monessa kohtaa Sevillan ajat mieleen: samanlaisia kujia ja katedraalin porttikin oli samanmoinen.

Kävelyretkellä houkuttelevimman näköisiä nähtävyksiä olivat kkuitenkin nämä sänkyliikkeen ikkunasta avautuvat vuoteet, joten menin hotelliin päiväunille.

Huomenna jätän pilvisen Baskimaan ja siirrynkin takaisin Barcelonaan, josta varasin majapaikan ainakin torstaille asti.