Kataloniaan

Baskimaassa lämpötila putosi alle +20 asteeseen, joten loikkasin aamujunaan ja porhalsin halki Espanjan Barcelonaan. Bussillakin olisi päässyt, mutta 6-7 tunnin istuminen bussissa ei houkutellut. Junallakin meni kyllä yli 6 tuntia, mutta saattoipa jaloitella välillä. Ravintolavaunun sijasta junassa oli piskuinen kahvilavaunu, jonka hyllyt olivat vaatimattomalla tarjonnalla. Ehkä espanjalainen ei suostu mikrolihapulla-ateriaa mikroperunamuussilla syömäänkään, joten ruoka-annoksia ei kannata ottaa valikoimiin. Minulle ruoka olisi kyllä maistunut, mutta syödään sitten Barcessa, jonne tästä ehtii vielä hyvin ennen klo 15 päättyvää menu del dian, lounaan aikaa.

Harmaata on, joten suomalaisen on syytä matkata auringon perässä Kataloniaan.

Sunnuntaina yllätin sevillalaisen ystäväni Dalin soittamalla hänelle puhelun vanhasta prepagostani, pre paid -liittymästäni, joka yhä toimii. Dalilla oli syntymäpäivä, joten oli syytäkin soittaa. Oli kiva kuulla Dalin ääntä, puhuimme pitkään. Dal kertoili Sevillan kuulumisia ja minä omiani. Lämpötila oli Sevillassa ollut 37 astetta, mutta nyt klo 22.30 enää 30 astetta. Enää.

Alvia-juna pyyhälsi siis Lleidan ja Zaragozan kautta Barcelonaan. Pamplonassa olisi ollut kiva käydä, mutta se jää toiseen kertaan. Siellähän on alkamassa vuosittainen iso juhlaviikkonsa, San Fermin, joka täyttää koko kaupungin (britti)turisteista ja muista härkäjuoksun uskalikoista. Alvia-juna on keskinopea pitkänmatkan juna. Pysähtyy useammalla asemalla kuin AVE, joka on luotijuna kaupunkien välisille matkoille: alle 3 tunnissa Madridista Barcelonaan. Alviaan pääsi myös luotijunaa sutjakammin sisään: ei turvatarkastusta eikä laukkujen läpivalaisuja. Laiturialueelle päästäkseen piti näyttää junalippu, jonka junassa sitten myös konduktööri kävi loppuvaiheessa tarkastamassa.

 

Viime viikon intensiivistä kurssia on tullut nyt pari päivää sulateltua. Olihan se aikamoinen kokemus intensiivisyydessään ja monipuolisuudessaan. Cantabrialaisten vieraanvaraisuus ja ystävällisyys yllättivät myönteisesti. ”Kiitän ystävyydestäsi. On ollut ilo tutustua sinuun. Sinulla on aina majapaikka luonani, tulet koska vain”, cantabrialaiset ja murcialaiset sanoivat kun erottiin.  Torstai-illan grillijuhlassa playalla meitä emännöi yksi CEPA:n aikuisopiskelija, kolmi-nelikymppinen äiti kahden poikansa kanssa. Kun ilta oli ohi, lapsista nuorempi kävi hyvin luontevasti halaamassa meistä jokaista ja antoi pusun poskelle. Poskipusuja antavat aikuisetkin aina kun tavataan ja erotaan: miehet naisille ja naiset miehille, naiset naisille ja tutut (läheiset) miehet tutuille miehille.

Nauru on herkässä ja tunteita ylipäätään ilmaistaan runsaasti. Niin ja sitten se ”Mitä kuuluu?” -kysymys… siihen voi vastata kohteliaasti ”kiitos hyvää” tai sitten vähän kertoa kuulumisiaan: mitä on tapahtunut, millaisissa aatoksissa on, miltä tuntuu… siis avata vähän omaa kokemusmaailmaansa, jotta toinen pääsee kärryille siitä, millaisella mielellä nyt olet. Empatiaa kyllä riittää, samaistumista tunteisiisi, jos niistä kerrot. Ja tästä kysymyksestä saatua tietoa myös jaetaan: ”Se ja se on nyt vähän allapäin, koska…”, muulle yhteisölle luontevasti tiedotetaan.

Bilbaon pieni lentokenttärakennus.

Aamulla Bilbaon rautatieasemalla oli vain yksi lippuluukku auki, sillä kellokin oli vasta 6.30. Edessäni asioineen hispanon pankkikortti ei toiminut, joten terhakalla lipunmyyjärouvalla tunteet leimahtivat: ei asiakasta vaan pankkia, koneita, datayhteyksiä kohtaan. Tunteiden valtaan porhaltanut rouva haukkui kiivaasti pankit ja työnantajansa, pankkikortin ja pankkikorttipäätteen – ja asettui asiakkaan kanssa samalle viivalle, tarttui kädestä, sadatteli ja oli myötätuntoinen. Paikalle sattuneen konduktöörinkin virkailijarouva veti mukaan: ”Mira, este señor aqui no puede usar su tarjeta porque...katso, tämä asiakas ei voi käyttää korttiaan, koska…” Lopulta asiat jotenkin sitten ratkesivat ja asiakas sai lippunsa. Vielä minullekin rouva manaili järjestelmää.

 

Koko pariviikkoisen Espanjassa oloni ajan TV on suoltanut kuvaa ja uutista järkyttävästä oikeudenkäynnistä. José on syytettynä kahden lapsensa surmasta ja tätä järkyttävää lastensurmaa käsitellään nyt teeveessä päivittäin, pala palalta, askel askeleelta, vähä kerrallaan… voi arvata, mistä espanjalaisissa kahviloissa nyt puhutaan - pala palalta, askel askeleelta, vähän kerrallaan… helpommaksi ymmärtää ja käsitellä… koko yhteisön. Espanjassa on Euroopan pienin itsemurhakuolleisuus. Ehkä vaikeita asioita osataankin sulatella pala palalta, yhdessä, vähän kerrallaan… Joséa vastaan käytävässä oikeusistunnossa kameraan eteen ovat joutuneet kyynelehtivät isovanhemmat, tädit, sedät. Lasten tädin mies murtui kyyneliin ja kertoi, että se oli hänen elämänsä raskain päivä. Minun silmissäni José ei ole mielenterveydeltään balanssissa. Kun José erehtyi sinuttelemaan tuomaria, koko istunto kohahti ja mikrofoniin kajahti napakka huomautus ”Älkää Te sinutelko tuomaria!”. Tapahtumapaikalle tehdyssä katselmuksessa Josén ympäröi tiukka kymmenpäinen poliisijoukkio.

Inhoan 7Päivää-journalismia, mutta tästä Espanjan TV:n tavasta käsitellä kansallista tragediaa jotenkin pidän, niin järkyttävä ja surullinen kuin sen teema onkin. Pahat asiat on syytä pala palalta käsitellä.