Kaikella on aikansa...

..ja kaikella on paikkansa. 

Ruuhkaisella Barcelona Santsin rautatieasemalla minulla meni kyllä 20 minuuttia ihan vaan sen ymmärtämiseen, että mistä ne junat edes lähtevät ja toisekseen, että milloin. Kolmannekseen piti vielä keksiä, että miten se junalippu saadaan ostetuksi. Ilman apua en olisi edes oikeaa masiinaa löytänyt! Valtavan rautatieaseman tekee hankalaksi se, että on pitkän matkan junia ja laitureita, luhyen matkan liikennettä, metroa ja sun muuta. 

Tykkään tästä espanjalaisesta elämänmenosta hurjasti! Kun aamulla vastaan käveli nuorimies olutpullo kädessään, oli minulle alusta alkane selvää, ettei se voi olla espanjalainen. Brittihän se olikin. Matkalla rannalle, tyttöystävineen ja vanhempineen (tai tyttöystävän vanhempineen). 

Espanjalainen ei kävele ulkona olutpullo kädessä. Se on ihan mahdoton ajatus. Espanjalainen kyllä juo olutta, mutta yhdessä kavereidensa kanssa paarin pöydän ääressä. Usein janoon, ehkä lasillisen tai joskus kaksikin. Mutta ei ei ei lähde ulos olutpullo kädessä. Eikä humallu oluesta.  

Espanjalainen ei myöskään nosta jalkojaan penkille. Ne, jotka nostivat, olivat ehkä brittejä nekin. Barcelonan Santsin rautatieasemalla junaa odotellessa. Ja kyllä kyllä, kyllä espanjalainen nousee välittömästi ylös, jos häntä vanhempi kanssamatkustaja ei ota istumapaikkaa löytääkseen. 

Minusta se on viehättävää ja rauhallista - elämää rauhoittavaa - että leipäkaupasta löytyy leipä, kalakaupasta kala ja paariin mennään juomaan lasilliset olutta. Ja että kenkiä ei nosteta penkille, ja että vanhukselle annetaan istumapaikka. 

Lähijuna Barcelonasta Calellaan on laman aikana jonkinlainen esiintyvien taiteilijoiden estradi. Omalla tunnin matkallani vaunuuni saapui viisi eri yrittäjää: ensimmäinen lauloi ilman kitaraa, toinen lauloi kitaralla itse itseään säestäen, kolmas vain kerjäsi kohteliaasti "pyydän, ruokaa varten lantti", neljäs jakoi tyhjille istuimille pikkutilpehööriä (nessupaketti, sytkäri ja purkkapaketti), jota sitten olisi saanut lanttia vastaan itselleen lunastaa.

Viides ei ollut oikeastaan rahanpyytäjä lainkaan. Viidentenä ohjelmanumerona näimme katalaanipoiken eläväistä menoa: joukko teinejä nauraen ja mekastaen valtasi keskikäytävän ja keksi ruveta vetämään leukoja siinä tangossa, josta pidetään kiinni kun juna hytkyy. Isompi näytti ensin, sitten pienemmät perässä. Kahdella kädellä, yhdellä kädellä. Jalat 90 asteeen kulmassa, jalat suorana jne. Meitä turisteja se alkoi ykskaks hymyilyttää hirmusti. Totiset saksalaiset, yksi suomalainen, brittipariskunta, joitakuita muita suli ykskaks yllättäen hymyyn, vaihdettiin hymyleviä katseita, nauratti ja hymyilytti. 

En ihan saanut kinni siitä, mikä meitä siinä hymyilytti. Jokin aitous, viattomuus, eläväisyys?