Palestiinalaisten tanssi

Yksi tämän työsyksyn kohokohtia oli eräs alkusyksyn yllättävä hetki töissä. Puutarhajuhlassa esiintyi palestiinalaisnuorten tanssiryhmä, jonka esitystä innostuin mennä seuraamaan.

Tanssi. Tanssi. Tanssi.

Tanssista on tullut salonkikelpoinen laji viimein Suomessakin. Kiitos Tanssii tähtien kanssa -ohjelman, tanssia saa miehetkin.

 

Minulla on tanssiin rakkaudellinen suhde. Viime vuonna kävin tanssitunneillakin, osana Sevillan teatterikoulun näyttelijäntyön koulutusta. Teoriaopintoja tein tanssista Teatterikorkeakoulun Avoimen Yliopiston kurssilla kymmenkunta vuotta sitten, jolloin osallistuin mm. tanssitaiteen tohtori Riitta Pasanen-Willbergin loistavaan luentosarjaan "Tanssintekijät". Muistan kuinka heti ensiluennolla meidän piti kirjoittaa essee omasta suhteestamme tanssiin. Minä kirjoitin, etten ymmärrä tanssista mitään enkä ole koskaan tanssinut, mutta armeijassa kun hinkattiin niitä paraatikuvioita, ajattelin, että tämän täytyy olla tanssia.   

 

Palestiinalaisten tanssia oli mukava katsoa.

 

Nostan hattua Jukkolan Yasulle ja Bärlundin Kajdelle, jotka ovat koonneet loistavan Street dance -ryhmän ja esiintyvät nyt täysille saleille Street Kings -kokoonpanolla.  Kajde on opettanut tanssia jo ainakin 15 vuoden ajan nuorille ja tavoittanut tanssitunneilleen myös niitä nuoria, joilla on ollut kohonnut syrjäytymisriski. Kajde ja Yasu ovat pitäneet lukemattomia tanssin work shopeja, joissa tavallinenkin lähiönuori on saanut opastusta ja kannustusta esim. breikkaamiseen. Monella work shopeista on vähä vähältä syntynyt se, mikä on tähän asti puuttunut: harrastus.

 

 

Vein kerran yhden toisen tanssitaiteen tohtorin ulos. Ylipuhuin - no ehkä tämä on liioiitteleva verbi - hänet kanssani STOA:an katsomaan yhtä tanssiesitystä. Se oli elämäni ensimmäinen kerta tanssia katsomassa. Kesken esityksen sanoin hänelle, etten saa kiinni tämän dramaturgiasta tai juonesta. Hän vastasi  jotenkin   niin, että pitäisikö tässä olla juoni...tai miksi tämä pitäisi ymmärtää?