Koko viime vuoden kaipasin, Espanjassa asuessani, suomalaista kotikauppaani ja sen ilmapiiriä. Nyt on täytynyt totutella nielemään totuuus: kauppaa ei enää ole. Omistaja on vaihtunut ja se kauppa, jota kaipasin, on kuollut. Nyyh. Entinen kauppias on vienyt uuteen osoitteeseensa osaamisensa ja loistavan huumorintajunsa. Nykyisestä kaupasta puuttuu se jokin, viimeinen silaus.
Entisen kauppiaan kanssa oltiin täydellisen samalla aaltopituudella. Kun tein samaisen ruokakauppaketjun mainokseen äänet, uskouduin omalle kauppiaalleni asiasta - kun ääneni kuitenkin siellä kotikaupassanikin soi aika ajoin. Kauppias uskoutui takaisin: "Kun minä olin nuori ja komea, esiinnyin niissä ketjun mainoksissa ruokakauppiaana aina, halusivat siihen omaa väkeä".
Kauppias oli isäntä talossaan, sekin miellytti tällaista turvallisuushakuista ihmistä. On ikävä asioida liikkeessä, jossa joutuu puntaroimaan, että kuka täällä vahtii vai vahtiiko kukaan. Kerran Vallilassa, vuosia sitten, mentiin ystäväporukalla maahanmuuttajaomistajan pitseriaan pitsalle. Eipä aikaakaan kun sisään ravintolaan punkesi agressiivisesti käyttäytyvä, ilmeisen sekaisin oleva uhkaileva asiakas. Takahuoneesta ilmestyi joukko mustanpuhuvia äijiä ja asiakasparan lisäksi seinässä ollut naulakkokin lähti kun isot miehet siivosivat ylimääräiset ulos. Tarjoilija sanoi pitsoja tuodessaan, että se oli majuri. Kysyttiin, että kuka oli majuri. Se iso mies, joka vei hankalan asiakkaan ulos. Helikopterilentäjä, ammattisotilas. Ei voi olla nyt kotimaassaan, soittaa vain lapsilleen kerran viikossa sinne. Elettiin 90-luvun loppua, jolloin Kosovossa sodittiin.
 |
| Pihlajanmarjoja tulee paljon. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti