Nukketeatterikurssille

Jännitys alkoi hiipiä kehoon jo perjantaina. Lauantaiaamuna oli perhosia vatsassa, yökin oli mennyt kääntyillessä kyljeltä toiselle. Kädet vispasivat ja lentokentältä ostamani lasipulloon pakattu merkkituoksu lipsahti lattialle ja tuhannen lasinsiruiksi. Ruoka ei maistunut ja jännitti.

Luovutin asunnon Marthalle ja pahoittelin sitä miehekästä tuoksua, joka asuntoon hetkessä oli leimahtanut rikkoutuneen myskin johdosta. Martha opasti minut lentokenttäbussin pysäkille ja sitten mentiin. Lentokentällä olo oli voipunut, periksiantanut, luovuttanut. Vatsassakin kiersi, joten hakuuduin Barcelonan kentän upeaan ulkoilmakeitaaseen, auringonpaisteen alle tuulenvireeseen. Päätin, että tämä on se hinta, jonka joutuu maksamaan, jos elämässä aikoo jotain saada. Jännitys kuuluu asiaan.

Ulkoilmaparatiisi keskellä El Pratin lentokenttää.

Lentokone sujahti reilussa tunnissa Bilbaoon. Olin pari päivää aiemmin saanut Santoñan koulusta vielä viime hetken varmistuksen eli tiedon siitä kuka minut kentältä hakee: Antonio se ja se, puhelinnumerokin varmuuden vuoksi. On kuulemma tuloaulassa vastassa lapun kanssa, jossa lukee nimeni ja kurssin nimi "Finding a voice". 

Antonio löytyi helposti. Kello oli 15 ja Antonio kertoi, että meidän olisi syytä odottaa puolisentoista tuntia, jolloin saapuu toinen osallistuja Sloveniasta. Istuimme kahvilaan ja puhuimme, nauroimme ja tutustuimme koko puolentoista tunnin ajan. Antonio osallistui osoittautui hyvin sydämelliseksi aikuiskoulutuksen opettajaksi; 60-vuotias - ensi vuonna sitten eläkkeelle sillä vaadittavat virkavuodet täyttyvät jo, kun on niin nuorena aloittanut. "Ja on se jo aikakin, Mikko", Antonio sanoi, "olen huomannut että väsyn, vaikka meillä onkin mitä mainioin koulu ja pidän työstäni". Kerroin Antoniolle isästäni, joka on eläkkeelle jäätyään vain virkistynyt. Antonio kertoi perheensä upeista kesälomamatkoista asuntovaunulla Euroopan halki Suomeen. "Ensi kerran jo 1984, silloin mentiin Kuopion kautta Rovaniemelle ja Norjaan. Koko reissu kesti 32 vuorokautta." 

Viiden maissa tuloaulaan pelmahti slovenialainen Elena (nimi tarkentuu huomenna), joka aloitti yhtä vilkkaan espanjankielisen puheen kanssamme. Oli lähtenyt kotoaan aamulla viideltä lentokenttää kohti ja lentänyt Venetsian kautta Bilbaoon. "Olin vuoden erasmuksena Madridissa, 10 vuotta sitten", Elena selitti hyvää espanjaansa. "Ja siis opiskelin yliopistossa espanjaa".  Otimme Elenan mukaamme ja siirryimme Antonion autolle. "Ensin esittelen teille Bilbaon ja sitten mennään Castroon, Laredoon ja Santonaan.", Antonio kertoi.

Bilbaossa Antonio esitteli kaiken, siis ihan kaiken. Sightseeinigimme Antonion isossa espanjalaismaasturissa kesti varmaan puolitoista tuntia. Bilbaon saitsarin päätteeksi menimme ison ostoskeskuksen yläkerran ravintolamaailmaan, jossa Antonion rouva ja tämän sisar miehensä kanssa ja tämän sisaren ja hänen miehensä kanssa olivat meitä jo odottaneet. Taas sarja poskisuudelmia ja Antonio kantoi pöytään "pinchos" eli suolapala-apetta ja isot oluet. Seurustelimme toista tuntia, kunnes sitten taas vaihdettiin poskisuudelmat ja me jatkoimme Antonion, rouvansa ja Elenan  kanssa kohti Castroa.

Kun Antonio autossa kertoi jo odottavansa eläkkeelle jäämistä, Elena epäili ettei noin nuorena vielä pääse eläkkeelle. Alkoi ikien selvittely, joka johti siihen, että Antonio ja rouvansa totesivat heillä olevan tasan Elenan ikäinen tytär, 35 vuotta. Tämä taisi siis olla viimeinen kerta kun Antonio hakee tälle kesäkurssille osallistujia lentokentältä. Ilmassa oli aavistus haikeutta. 

Cantabria/ Biskajanlahti

Biskajanlahdenn ja Cantabrian maisemat olivat niin komeita, että niistä ei kännykameralla edes kannattaisi  ottaa kuvia. Puolipilvisessäkin säässä maisemat olivat hengästyttävän upeita. Kun Antonio oli ajattanut meillä Castron kaikkine nähtävyyksineen ja kello lähenteli jo kahdeksaa, alkoivat Antonio ja rouvansa ehdotella iltapalaa heidän kotiinsa Laredoon. Elenan kanssa kävimme nopean englanninkielisen keskustelun ja totesimme, että "kiitos, mutta ei kiitos". Matkaväsymys painoi molemmilla ja cantabrialaista vieraanvaraisuutta ounastellen olisimme siellä jossain perheiden lauantai-illan juhlissa vieläkin. Ystävällisesti pyytelimme molemmat anteeksi matkaväsymystä ja ehdottelimme, että ehkä sinne Santonan suuntaan olisi hyvä jo suunnata.

Laredon 6 km pitkä hiekkaranta (yllä) ja juuri tähän päivään osuneen koulujen päättymisen juhlaan littyvä soittokunta (alla).

Santoñassa odotti suomalaisen syksyisen viileä keli ja lähes rantaraitilla kohoava huoneistohotelli. Elenan kahdesta kämppäkaverista toinen oli jo saapunut, turkkilainen tyttö. Minulle oli varattu kahden huoneen huoneistosta toinen huone ja kuulemma huomenna saapuisi kämppikseni, jonka kotimaata en nyt edes muista, mutta jossain Itä-Euroopassa sekin oli: Liettuassa, Puolassa tai Slovakiassa?

Jännitykseni oli vaihtunut väsymykseen kun kello 21 maissa viimein majoituin huoneeseeni.