Tai oikeastaanhan Pongo ja sen koirarouva Missis ne saavat. Paikkana on Tampereen Komediateatteri ja näytelmänä 101 dalmatialaista, tuttu lastensatu näyttämölle pantuna.
Ja esillepano on tyylikäs kuin mikä! Julma Cruella de Vil on hurjan näyttävä ja sopivan pelottava - ohjaajana olisin ehkä heittänyt vielä lisää löylyä kiukaalle ja antanut Cruellan käyttää vielä reippaammin ääntä, mutta hmm...silloin olisivat kyllä lapsikatsojat jo pelänneet!? Loistavasti tehty hahmo, tykkäsin kovasti.
 |
| (Foto Copyright: Tampereen Komediatettaeri/ Petri Heinonen.) |
Näytelmäsä on vielä säilynyt jokin...mikä se on...kaikille meille tuttu Disneyn piirroselokuvasta muistoihin jäänyt visuaalisen maailman tuulahdus? Esitys oli sarjakuvamainen, kuin animaatio aika ajoin!? Taitavasti tehty.
Pongo, siis Pekka oikealta nimeltään, kertoikin, että näytelmän toteutus on kuin junaan hyppäisi - tapahtumat etenevät tiukassa tempossa. Harjoituksissa se oli ollut vaativaa työskentelyä, mutta lopputuloshan palkitsee.
Isäkoira Pongo oli antanut minulle ohjeen ottaa näytöksen jälkeen vahtimestaria hihasta - ja hihasta tarraamani vahtimestari minut sitten johdattikin pukuhuoneeseen, jossa tiukkatempoisen näytelmän juuri toteuttaneet näyttelijät jo hikoilivatkin rooliasujaan ja maskejaan pois. Pongo oli tainnut valistaa, että suuuri espanjalainen...melkein Pedro Almodovar..saapuu kylään:D Kiitos, että sain käydä ja vaihtaa muutaman sanasen. Oli hieno esitys.
 |
| Missis ja Pongo. (Foto Copyright: Tampereen Komediatettaeri/ Petri Heinonen.) |
Lapsikatsojien reaktioita oli hauska seurata. Kun julman Cruellan tyhmät apurit tulevat etsimään yleisön seasta taskulamppujen kanssa 101 dalmatialaista, alle kouluikäiset lapset irvistelevät ja murisevat. Ja kun Eversti-koira komentaa sotakoirat apureiden kimppuun, lapsiyleisö hihkuu riemusta ja antaa aplodit. Paikka paikoinhan satu on jännä kuin mikä. Mutta niinhän ovat Grimmin sadutkin. Ja olisi lapsien aliarviomista, jos 2010-luvulla ykskaks alettaisiin tasaamaan huippuja pois, latistamaan. Sellaistahan on välillä ilmassa kun suomalainen yhteiskuntamme tahtoo kontrolloida ja kieltää kaiken. Takavuosinahan johtavat lastenpsykiatrit vielä puhuivat isoon ääneen julmienkin satujen merkityksestä lapsen kehityksessä: hyvä-paha, oikea-väärä, pelot ja niiden käsittely, turvallisuus-turvattomuus jne. Esityksen jälkeen lämpiön täytti katharsiksen kokeneiden lapsikatsojien joukko - oltiin istuttu katsomassa jännä näytelmä alusta loppuun... ja loppu hyvin, kaikki hyvin!
 |
| (Foto Copyright: Tampereen Komediatettaeri/ Petri Heinonen.) |
Toinen seikka, joka pisti merkille, oli odottaminen. Esitys alkoi varttia yli 12, siis 12.15. Mutta tämmöisiähän me ihmiset olemme, että kaikki olimme tulleet kahdeksitoista. Istuimme sitten varttitunnin siellä salissa, mattimyöhäisetkin liittyivät mukaan. Eittämättä mielessäni käväisi, että eikö tähän vartiksi olisi saanut vaikka asiaan kuluvaa musiikkia soimaan... kunnes oivalsin antaa arvon odottamiselle, valmistautumiselle, keskittymiselle ja latautumiselle. Olisi niiiin 2000-lukulaista panna muumivideo pyörimään datatykillä näyttämöverhoon (ja kasvattaa kokonainen sukupolvi keskittymiskyvyttömiä "mulle kaikki ja heti" -lapsia), sen sijaan että annetaan lapsille mahdollisuus rauhoittua ja odottaa. Ja hyvinhän ne jaksoivat odottaa! Ja odotus palkittiin: alkoi mahtava 101 dalmatialaisen koskettava ja jännä seikkailu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti