Rauhaa rauhaa!

Löysin alkusyksyisen kännykkävideon, jonka kuvasin palestiinalaisnuorten tanssiesityksestä. Se oli niin ilahduittava keikka, että menin keikan jälkeen juttelemaan tanssijoiden kanssa. Palestiinalaisnuoret olivat Suomessa vaihtoviikolla: tutustumassa Suomeen ja samalla esiintymässäkin. Olivat samana päivänä tulleet ja nyt vähän jännitti, että miten jakautuvat perhemajoituksiin Suomessa. Kaikille varmasti löytyi sija -  jos ei majatalosta niin perhemajoituksesta.  

 

 

Jos tälle joululle lahjatoiveen saa esittää, toivon rauhaa palestiinalaisten pariin. On hälyyttävää, että valta-asetelmien takia ylläpidetään vihanpitoa, johon uusi sukupolvi toisensa perään opetetaan. Ja eikö palestiinalaisillakin ole oikeutensa kotimaahan? Israelin yhä uudet ja uudet siirtokunnat ovat räikeätä vallankäyttöä ja kielivät piittaamattomuudesta. Jää nyt minulta Israelin verigreipit ostamatta, anteeksi vaan, lähikauppa ja sen näyttävä tarjous samana päivänä kun 16 palestiinalaissiviiliä sai surmansa Israelin tulituksessa "Israelin verigreipit 1,30e / kg".

Kaksi esitystä

Kaksi esitystä on mahtunut tähän viikkoon.

Maanantaina olin katsomassa näytelmän "Ihme Paikka", joka on  Metropolian esittävän taiteen opiskelijoiden valmistama esitys 100-vuotisjuhlaansa viettävään Kallion kirkkoon.

Kuva: Maiju Tarpila

 ”Hei onks täällä vessaa? Olin tossa kävelyllä ja tuli vessahätä. Tai saaks kirkossa käydä vaan vessassa? No jos mä istun tässä hetken, niin sitten oon tavallaan tän kirkon asiakas ja voin käydä vessassa.”

Oli hieno esitys, tykkäsin kovasti! Kurssitoverini Tuija oli tehnyt esitykseen projisoinnin ja myös esiintyi. Työryhmä oli kasannut hauskan kavalkaadin niitä tuntemuksia, joita kirkkoon tuleminen oli herättänyt: Ihme paikka! Saarnakin kuultiin, se hykerrytti minua koko ajan, alusta loppuun.

^^^

Keskiviikkona oltiin työkavereiden kanssa seuraamassa Helsingin kaupunginteatterin Pasilan näyttämöllä stand upia. Club Act!onen illassa esiintyivät  JUSSI SIMOLA, HELI SUTELA, JP KANGAS ja JAAKKO SAARILUOMA.

Paikkamme olivat tietenkin kakkosrivissä, joka stand upissa tarkoittaa sitä, että tahdoit tai et, olet mukana esityksessä: stand upia tekevä koomikko saattaa poimia ykkös- ja kakkosrivistä ihmisiä mukaan esitykseen, niiin nytkin. Meidän porukasta mukaan päätyi viisi, minä mukaanluettuna. Selvisimme kuitenkin kunnialla, naurattihan se yhtä paljon kuin jännittikin!

Teiden varrella yms.

Kävin viime viikonloppuna moikkaamassa perhetuttuja, jotka lähtivät joulukuuksi Teneriffalle. Nyt sitten heidän kuulumisiaan saakin lukea blogista http://www.teidenvarrella.blogspot.fi/. Melkein kuin olisi itse matkassa!

 

 

^ ^^

 

Sain viimein OMAN työhuoneen. Viime vuoden opintovapaani aikana työhuoneeseeni oli tullut toinen, ja minut sijoitettiin Kirsin työhuonetoveriksi  täksi menneeksi 4 kuukaudeksi. Ihan hyvä ja kiinnostava nelikuukautinen. Kirsi on ollut loistavaa seuraa - tunne lie molemminpuolinen. Olemme ehtineet työnteon lomassa päivittää kahden yksinäisen puurtajan visiot ja missiot. Kirsi on ikuinen opiskelija, kuten minäkin. Kirsi tosin on myös tohtori. Ja muutenkin viisas ihminen.

 

Uusvanha työhuoneeni on siis metrin päässä Kirsin työhuoneesta, että yhteys toki säilyy.

 

Oma työhuone. Sisustin tänään. Mapitin. Järjestelin.

Ai ai. Odotan jo seuraavaa työpäivää.

 

^^^^

 

Rakkaat virolaiset heimoveljet!

 

Teillä on se oma liikennekulttuurinne. Te ajatte Suomessakin kuin olisitte Tallinnassa! 100 km/h kaupunkialueella.

 

Mutta nyt te ajatte enää 60 km/h moottoritiellä!! Mitä on tapahtunut?

Ai niin, on tullut LUNTA maahan.

 

Kuten varmasti kaikki muutkin pääkaupunkiseudun autoilijat, minäkin olen viime päivinä huomannut että teiden tukko ei olekaan karavaanari vaan virolaisissa rekkareissa mateleva bemari, 63 km/h moottoritiellä. Vielä lokakuussa samainen vironbemari meni ohi että sujahti. Noh, annan pikkuvinkin: talvirenkaat, nastarenkaat...ja huollosta voi tilata ajan, että tsekkaavat -35 asteen pakkaskestävyyden nesteet ja akun.

 

Niin joo...ja jos se ajotaidoista jää kiinni...niin...oppia ikä kaikki;)

 

He he.

 

Kaikella rakkaudella,

 

ugriveli, heimoveli skodan ohjauspyörän  takaa;)

Yhteisökeitolla

Kolmen ja puolen vuoden yhteiselo loppuu virallisesti NYT, kun KE09S2-ryhmämme lähiopetus päättyy tähän viikonloppuun.

 

Syksyllä 2009 meitä aloitti 16: Susanna, Henna, Tanja, Terhi, Tuija, Pauliina, Maarit, Mari, Iiris, Veli-Matti, Jan, Timo, Tinke, Tuomas, Marko ja minä. Aikuskoulutusmuotoisesti teatteri-ilmaisun ohjaaja (AMK) -tutkintoa tekemään sitten vaan. "Lopuksi varmaan teette sitten Seitsemän veljestä", totesi aloituspäivänä vastuuopettajamme Kati viitaten seitsemään miesopiskelijaan.

 

Ryhmämme on ollut värikäs kattaus monenlaista osaamista. Kun eilen kokoonnuttiin Tuijan  kotiin yhteisökeitolle, todettiin jossain vaiheessa iltaa myös se, että olemme neljällä vuosikymmenellä syntyneitä: 50-luvulta 80-luvulle. Meitä on ollut moneksi: kolmekymmentä vuotta ammatti- ja harrastajateattereissa näytellyttä ja ohjannutta konkaria, TV-ohjaajaa, tanssijataustaa, lastentarhanopettajaa, draamakasvatuksen ihmisiä, harrastajateatterien näyttelijä-ohjaajia ja mitä kaikkea.

 

Yksi oli tanssinut Pariisissa töikseen, toinen ei ollut koskaan näytellyt. Joku on kuvataiteilija, toinen suomentaja ja kolmas sosiaalityöntekijä. Pari kulttuurituottajaa. Ja ainakin yksi yhteinen nimittäjä: kullakin sisäänotetulla on vähintään 12 kk taiteellista työkokemusta. 

 

Yhdessä todettiin sekin, että toinen toisistamme tässä olemme oppineet, toinen toisiltamme.

Matkan varrella kurssimme sai kaksi vauvaakin. Eilen olimme toisen kurssivauvan kotona, tosin Kalle oli isänsä kanssa karannut mummolaan kun äiti kutsui kurssitoverit kylään.

 

Aikuismuotoinen opiskelu on ollut itseohjautuvaa, omilla paikkakunnilla tehtyä projektimuotoista oppimista Helsingin lähijaksojen lisäksi. Monenlaisia proggiksia ja niiden raportointeja meille muille. Joku eilen sanoikin, että tämän reilun kolmen vuoden aikaan on todellakin oppinut kirjoittamaan raportteja!

 

 

 

Tuomas herätteli henkiin takavuosien yhteisöteatteri-ideansa, joka silloin buuattiin alas: yhteisökeiton. Onneksi Tuomaksella riitti huumorintajua ja sisukkuutta, vaikka toissavuonna ammuimmekin Tuomaksen idean raskaalla tykistötulella alas. Nyt taivuimme ja kukin kantoi kiltisti kortensa kekoon: oma tuominen vegekeittoon. Terhi toi tietenkin porkkanoita, sillä Terhi on aina tuonut porkkanoita - omasta porkkanamaastaan myös. Minä toin espanjalaista valkosipulia ja nyrkillisen ruusukaalia. Kuka mitäkin toi, mutta Master Chef Tuomaksen (by the way: tiesittekö?)  ja Tuijan keittiössä valmistui unelmainen juuresvihannessosekeitto, runsaalla sulatejuustolla ja reilusti maustettuna.

 

Yhteisökeittojonossa laulettiin Dingon "Sinää ja minää": Sinä ja minä liikennevaloissa, Sinä ja minä draamakontekstissa, Sinä ja minä rankkasateessa, Sinä ja minä... Rituaalin merkitystä on opiskeltu, joskin "Sinä ja minä" oli myös yhteisen draamavetomme osio parin vuoden takaa.  

 

 

Marko veti myös yhden ohjauspajan eli testaili yhtä ohjaustyötään meille. Tehtiin kolme kohtausta annetuilla kätketyllä repliikillä ja kätketyllä teolla. Marko ohjasi. Pari improleikkiä ja sitten vielä luettiin yksi kohtaus läpi ja ideoitiin...tai lähinnä kai Marko testaili meillä jotain...kohtauksen herättämiä mielikuvia, tekstin toimivuutta tms.  Aika nopesti syntyi ajatus siitä, ettei tekstiä tekisikään rooli roolilta vaan irtorepliikkeinä, näyttämökuvana vaikkapa hytkyvä raitiovaunu ja sen ihmiset.

 

Ketschakkiakin tietenkin piti soveltaa ja keittiön pöydässä taidettiin nauraa hampaattomille linnuillekin: mähmämähhi ja marmamama. Tinken rummutusleikin säännöt olivat niin vaikeat ja eläväiset, että kesti aika pitkään ymmärtää säännöt, mutta hyvin improsimme.

 

Yksi meistä valmistuu ajallaan, loput jatkamme vielä opinnäytteiden ja muiden rästien kanssa tovin. Mutta joo: kiitos näistä, näihin kuviin ja tunnelmiin! Iiris kuulemma kutsuu meidät ensi syksynä Joroisille Isoihin Juhliinsa! Eiköhän esitetä siellä jotain...?

 

 

Hyvää kotimatkaa!

Isäsi kotimatka on alkanut.

Sinä hait isäsi saarivaltiosta. Lentoasi oli vastassa merimieskirkon pappi ja perhetuttu. Saattoivat sinut satamakaupunkiin, jossa vastassa oli katolisen kirkon paikallinen pappi. Sinä menit tunnistamaan isäsi ja sitten arkku suljettiin.

 

Varustamo ja lentoyhtiö kuljettivat isäsi sinkkiarkkua, sinä olit koko ajan läsnä kun arkkua siirrettiin. Lentokentillä, tulleissa, vastaaonottotiskeillä ja kaikkialla ottivat osaa, siirsivät sinut jonon ohi huomaamatta, veivät perille asti, toivat tarjoiltavaa, pitivät huolta, tasoittivat tietä.

 

Viidestä lapsesta sinä olit se, joka haki isänne kotiin.

Olen ihan varma, että isäsi hyväksyi sinut täysin ja iloitsee, että hait kotiin.

 

Te 90-luvulla syntyneet

Teen töitä 90-luvulla syntyneiden parissa. Viime vuoden opiskelin 90-luvulla syntyneiden parissa, Espanjassa. Ja jotenkin minusta on alkanut tuntua, että minäkin olisin voinut syntyä vasta 90-luvulla. Tai ehkä synnyinkin:)

Te ette häpeä, ette piiloudu, ette kanna syyllisyyttä.
Te olette vapaampia.
Teidän kanssanne on kiva tehdä töitä.

Teillä on pikavipit, kännylaskut ja nettitutut.
Te ette mieti päätänne puhki sitä, mitä te olette.
Te vaan olette. Vapaasti.

Kun teillä nousee tie pystyyn, te ette jää jumiin.
Te ette mene läpi harmaan kiven.
Kun teillä nousee tie pystyyn, te vaihdatte tietä. 

Minusta tuntuu, että minäkin tahdon olla syntynyt 90-luvulla.

Luottamusharjoitus

"Osaatko erottaa leikin sosiodraamaharjoitteesta, teatterilämppärin luottamusharjoitteesta ja toimintakokemusmenetelmiin kuuluvan harjoitteen leikistä?"

 

Juuri kun näitä oltiin syksyn opetuksissa pohdittu, jouduin ottamaan mittaa omasta luottamuksestani... No se sama, mikä muitakin suomalaisia jänniittää ja laittaa luottamuksen koville: hammaslääkäri. Ilkeän operaation jälkeen kun tuli sitten se vielä ilkeämpi operaatio.

 

Omahammaslääkärini oli tehnyt taas hyvää työtä ja löytänyt loistavan suorittajan vielä ilkeämmälle operaatiolle. Kun ilkeän operaaton turvaksi kutsuin isovanhempani, vielä ilkeämpään operaatioon Tajunnan Ali  hankki mentaaliyleisöksi Markun, jo eläköityneen omahammaslääkärini ikävuosilta 8-18.

 

Muistelin lapsuuteni aikuiskaveria lämmöllä. Turvallinen perheen ulkopuolinen aikuissuhde, kannustava ja kokonaisvaltaisesti taitava hahmo, luottamusta rakentava tuttavuus. Markku pysyi vuodesta toiseen, vähän harmaantui vain samassa ajassa kun minä vanhenin lapsesta  ajokortti-ikään. Ja 18 täytettyäni päädyin vielä vuosiksi Markun perheen joulupukiksi, kerran vuodessa jouluaattona.

 

Vielä ilkeämmän operaation suoritajassa oli jotain samaa rauhaa kuin Markussa, siinähän se tuli mieleenkin.  

 

"Perheen ulkopuolisen aikuisen kasvattajuus on luonteeltaan vanhempien kasvatustyötä tukevaa."

"Niin kuin Markulla", jatkoin lausetta mielessäni, kun opetuksissa edettiin kasvattajuuden teemoihin.

 

Viiime vuoden opiskelutoverini Cristian keskellä, puujaloilla. Andalusialainen teatteri on värikästä, riemunkirjavaa karnevaalia.

 

Palestiinalaisten tanssi

Yksi tämän työsyksyn kohokohtia oli eräs alkusyksyn yllättävä hetki töissä. Puutarhajuhlassa esiintyi palestiinalaisnuorten tanssiryhmä, jonka esitystä innostuin mennä seuraamaan.

Tanssi. Tanssi. Tanssi.

Tanssista on tullut salonkikelpoinen laji viimein Suomessakin. Kiitos Tanssii tähtien kanssa -ohjelman, tanssia saa miehetkin.

 

Minulla on tanssiin rakkaudellinen suhde. Viime vuonna kävin tanssitunneillakin, osana Sevillan teatterikoulun näyttelijäntyön koulutusta. Teoriaopintoja tein tanssista Teatterikorkeakoulun Avoimen Yliopiston kurssilla kymmenkunta vuotta sitten, jolloin osallistuin mm. tanssitaiteen tohtori Riitta Pasanen-Willbergin loistavaan luentosarjaan "Tanssintekijät". Muistan kuinka heti ensiluennolla meidän piti kirjoittaa essee omasta suhteestamme tanssiin. Minä kirjoitin, etten ymmärrä tanssista mitään enkä ole koskaan tanssinut, mutta armeijassa kun hinkattiin niitä paraatikuvioita, ajattelin, että tämän täytyy olla tanssia.   

 

Palestiinalaisten tanssia oli mukava katsoa.

 

Nostan hattua Jukkolan Yasulle ja Bärlundin Kajdelle, jotka ovat koonneet loistavan Street dance -ryhmän ja esiintyvät nyt täysille saleille Street Kings -kokoonpanolla.  Kajde on opettanut tanssia jo ainakin 15 vuoden ajan nuorille ja tavoittanut tanssitunneilleen myös niitä nuoria, joilla on ollut kohonnut syrjäytymisriski. Kajde ja Yasu ovat pitäneet lukemattomia tanssin work shopeja, joissa tavallinenkin lähiönuori on saanut opastusta ja kannustusta esim. breikkaamiseen. Monella work shopeista on vähä vähältä syntynyt se, mikä on tähän asti puuttunut: harrastus.

 

 

Vein kerran yhden toisen tanssitaiteen tohtorin ulos. Ylipuhuin - no ehkä tämä on liioiitteleva verbi - hänet kanssani STOA:an katsomaan yhtä tanssiesitystä. Se oli elämäni ensimmäinen kerta tanssia katsomassa. Kesken esityksen sanoin hänelle, etten saa kiinni tämän dramaturgiasta tai juonesta. Hän vastasi  jotenkin   niin, että pitäisikö tässä olla juoni...tai miksi tämä pitäisi ymmärtää?

 

Pimeää

Aamulla on pimeää ja illalla on pimeää. Töihin mennessä on pimeää ja töistä palatessa myös.

Ei muuta kuin auto baanalle ja menoksi.

Joku muistelikin jonkun todenneen, että ei tätä Suomenniemeä ole läpivuotisesti asuttavaksi tarkoitettukaan. Viisaita olivat keskiajan kuninkaalliset metsästysseurueet, jotka Suomenniemelle kesällä saapuivat ja syksyn tullen palasivat Reimsin rannoille. Johan tähän valottomuuteen kansakunta joutuu popsimaan D-vitamiiniakin purkkitolkulla ja silti kaamosmasennuksesta puhutaan.

Näin komea yllätys odotti työpaikalla yhtenä aamuna!

Wanhaan aikaan suomalaiset taisivat kaamosajaksi lähinnä vetäytyäkin pirttiin makoilemaan. Syystyöt oli tehty ja  kellarit muurattu täyteen särvintä talvea varten. Ja kun se sitten tuli - se pimeys - oli viisainta kääntää pirtissä kylkeä ja odottaa valoa. Mitäpä sitä pimeässä olisi tehnytkään kuin korkeintaan jotain hämärähommaa puhdetyötä muiden kanssa iltasella seurustellessa, pirtin pimeässä.

 

Tälläkin pääsi, vaikka pimeää olikin:)

 

Viiden sanan keikka

Elokuvatuotantoyhtiön studio, paraatipaikalla keskellä Helsinkiä, arvotalossa. Hissiä myöten kaikki upeasti entisöity. Olin hyvissä ajoin, etuajassa paikalla. Valmistautuneena, äänen avanneena, latautuneena. Ehdin istua alas upottavaan sohvaan, juoda kahvin ja lukea iltapäivälehden, rentoutuakin.

 

Tekstinkin sain  hyvissä ajoin eteeni, kokonaista viisi sanaa. Viiden sanan TV-mainos, hienosti tehty. Varttia vaille saapui mainostoimiston väki ja viittä vaille filmiyhtiön väki. Oli mielenkiintoista seurata ammattilaisten kanssakäymistä. Tapasivat ensi kertaa livenä, puhelimessa olivat jutelleet jo viikkojen ajan ja tehneet isosti yhteistyötä onlinessa. Tuotannonväen kanssa synkkasi, kuten tuolla studiolla on synkannut aina. Samaa köyttä.

 

 

 

Filmiyhtiön väki  esitteli tuoreimman version mainosfilmiä, kannettavalta katsottiin. Mainostoimiston väki kommentoi asiantuntevasti, hienoja huomioita, kokeneen ammattilaisen ymmärrystä nyansseista. Puhuivat asioista, joita en ymmärtänyt, tekniikkaa ja alan sanastoa.

 

Ohjeet spiikkerille tulivat taitavasti. Kokenut mainostoimisto oli ajatellut kaiken valmiiksi. Tuotannon väki veti samaa köyttä kanssani, ehkä vähän briljeerattiinkin sopivassa kohdassa kun siirryttiin studiotyöskentelyyn. "Jos mä vedän istualtani", sanoin kun huomasin että studiossa oli entisen jäljiltä mikrofoni tuolikorkeudella. "Tai aloitetaan ainakin niin, muutetaan jos tarvitsee". Tuotanto asetteli mikrofonin oikeaan kulmaan, ovi kiinni. Jäin yksin pieneen äänityskoppiin, jonka lasi-ikkunasta näin vain tuottajan, mutta kuulokkeistani kuulin kyllä muidenkin äänet.

 

 

 

Ehdotin, että teen 2-3 oton sarjoja. Sopi tuottajalle. Tasot kohdilleen ja tekstin kimppuun. Viiden sana teksti on aika haastava tehtävä. Tekstin asema suhteessa koko tuotantoon tuntui olevan aika iso, rouhea. Melko nopeasti löytyi oikea tatsi, oikea tempo, oikea tyyli. Sanojen painotuksia piti hivenen hakea - pienellä painotuserolla kun muuttuu helposti koko lauseen sanoma. Mainostoimiston kokenut ammattimies ehdotti, että kun tekstiä on niin vähän, niin tehdään laaja kirjo.

  

Tuottaja antoi osaavaa ohejistusta, luotti tekemiseeni. Filmiyhtiön väki kommentoi myös. Useanlaisia vetoja, mutta sitten se ykskaks vaan löytyi. Oikea tyyli, riittävän rouhea, tarpeksi asiallinen, sopivasti pitkät vokaalit ja konsonantit kohdillaan. Pari-kolme samanlaista, varmuuden vuoksi vielä parilla eri painotuksella. Kaikki osapuolet tykkäsivät. Tunnissa valmista. Studion ovella mainostoimiston kokenut äijä kehui otettani. "Kiitos samoin", sanoin ja tarkoitin sitä mitä sanoin.  

 

Tuntui hyvältä.

Hyvin meni keikka.

Minun maailmani.

Oli niin mukava taas käydä minun maailmassani....jossa olen yksin, mutta niiiin hyvässä seurassa. Saanhan tulla pian taas?

 

 

Barcelonan kodissa

Luotijuna Madridista Barcelonaan kiiti vauhdilla ja syysloma kääntyi kohti loppuaan. Kahden ja puolen tunnin matka meni mukavasti. Espanjalaiseen tapaan vaunu oli myyty siten, ettei kenenkään tarvitse istua yksin, vaan kaikille on vierustoveri. 

Minun vierustoverini oli flunssassa, kuten kaikki Madridissa. Itseasiassa koko vaunumme niiskutteli, aivasteli, yski ja köhi. "Me olemme kaikki sairaina", sanoi vierustoverini ja aivasti. Aivan niin, minäkin. Madridissa oli ollut kylmä ja surkean hostellini minisängyssä tuskin oli mahtunut nukkumaan. Väsytti ja vilutti.

 

Luotijunan ikkunasta oli kiva seurata ohiviliseviä ylänkömaisemia matkalla Keski-Espanjasta Kataloniaan

Barcelonan kotini oli parempi - ja lämmin! Kuten koko kaupunki - lämmin! Aurinkokin lämmitti. Majapaikkani sijaitsi El Ravalin kaupunginosassa, kapeiden kujien keskellä, oikein vanhan kaupunginosan ytimessä. Espanjan sijasta kaduilla kuului arabian kieltä ja kaikki alueen lihakaupatkin olivat Halal-lihaa myyviä. Pakistanilaisia, marokkolaisia, arabeja.  

 

 

Lepäsin Madridin flunssan ja vilutuksen pois. Vasta  iltamyöhällä lähdin ruokaa etsimään, oli nälkä. Astuin ensimmäiseen ravintolaan ja istuin pöytään. "Olen ollut koko päivän syömättä, joten iso salaatti ja lihapullat", valistin tarjoilijaa. Ja arabiravintola  kun oli, muslimitarjoilija ymmärsi yskän. Onhan niillä kokemusta, ramadanin paastopäivien päätteeksi sali on aina täynnä nälkäisiä. Annokset olivat jumalattomia. Salaattivati oli koottu kasvisten lisäksi peruna- ja juurespohjaisista liha- ja kalasalaateista, maistuvien  kastikkeiden ja humuksen kera. Lihapullia oli valtavasti, perunaröykkiöiden vierellä. Isolle miehelle tehtiin iso annos. Viiniä en edes kysynyt, kun ajattelin etteivät arabiravintolassa viiniä myy.

 

Gaudin ikuisuusprojekti, La Sagrada Familian katedraali, on edennyt hurjasti sitten vuoden 2005, jolloin sen ensi kerran näin.

Juttelin Adihin kanssa, joka kertoi laihtuvansa aina Ramadan-kuukauden aikana 5-6 kiloa. Ravalin väki oli mukavaa ja miellyttävää kansaa, vaikka matkaopaskirjaset varoittelevatkin turisteja pimeän aikaan Ravalin kujista. Iltaisin ja päiväsaikaan kaupunginosan keskuskatu, La Rambla de Raval, oli kiva ja viihtyisä ajanviettopaikka lukemattomine terasseineen ja kauppapaikkoineen. Myöskään Las Ramblasille ei ole kuin puolen kilometrin matka - ollaan siis ihan Barcelonan ytimessä, Plaza de Españan ja Plaza de Catalunyan puolivälissä.

La Rambla de Raval. Pohjoispäädyn terassiravintolasta sai maistuvan lounaan, 8 euron Menu del Dian. Kun sama tummanpuhuva lenkkarijalkainen ukko oli sivuuttanut pöytäni kolme kertaa lähietäisyydeltä, sidoin kangaskassini niiin tiukasti kiinni pöydänjalkaan, että turha olisi ollut edes yrittää. Eikä kyllä ukkoakaan enää sitten näkynyt.

 

 

 

 

Madridin muistoja

Toissaviikkoinen syysloma meni Madridissa ja Barcelonassa.  Kännykän USB-kaapeli jäi Sevillaan, joten kuvat tulevat nyt jälkijunassa:

Sevillan kapeilla kujilla osataan parkkeerata niin, että ohi mahtuu roska-autokin. 

Rakas nettikahvilani Emperedor Trajano (yllä).
Cristian etsii töitä: maalausta, kokkausta, ostosten tekoa, seuranpitoa vanhuksille, siivousta (alla).

Madridissa taas ihastutti tuo kokonainen kerrostalon seinä, joka rönsyää vihreänä. 

Hmm, kuka on Mika?

Majapaikkani sijaisti kongressitalon takana, joten mielenosoitusten pelossa koko kortteli kuhisi poliiseja yötä päivää ja mellakka-aidatkin odottivat kadunkulmissa.

Puerta del Solilla "tuttu" meksikolaisbändi musisoi.

Leijui se! Lattari-katutaitelijoilla oli monenlaista viritystä.  

Isovanhempien kanssa hammaslääkärissä

Meinasi puntti tutista kun alettiin tänään hammaslääkärissä vähän ilkeämpi operaatio. Kaikki viisaudenhampaansa menettäneet ja juurihoidon kokeneet tietävät tunteen.  

 

Siinä silmät kiinni maatessa tuli mieleen toissapäiväinen Pyhäinpäivä. Silloinhan muistetaan jo poisnukkuneita lähimmäisiään. Minulta - aikuiselta ihmiseltä - ovat tietenkin jo aikapäiviä sitten nukkuneet pois kaikki neljä isovanhempaani, merkittäviä ja rakkaita ihmisiä kaikki. Heitä sitten aloin siinä pohdiskella kun taitava hammaslääkärini teki työtään. Silmät tiukasti ummessa alkoi tuntua siltä, että siinähän ne neljä seisoivat, molemmin puolin hammaslääkärin tuolia. Tuntui niin turvalliselta, että alkoi hymyilyttää.  Kaksi sairaanhoitajamummuani, kaksi sotaveteraaniukkiani. Ehdin ajetella, että paljosta ovat ihmsiet selvinneet - sodassa haavoittuneet ja senaikaisin konstein umpeen ommellut.

 

Helppohan siinä oli sitten maata, kaksi mummua vieressä ja  ukkien turvalliset äänet seuranani. Hyvin meni!

Minne menet, HS?

Katleena Kortesuon kiintoisassa blogissa on tänään palaneen käryn tuoksua. Katleenan nenään oli alkanut haista Hesarin juttua lukiessa. Jutussa esiintyneiden nimettömien suomalaisten suuhun oli pantu lauseita, jotka vaikuttivat huonolta suomelta, ikään kuin englannista suomeen käännetyiltä.

 

Katleenan blogilukijoiden avustuksella löytyi sitten nähtävästi lähteetkin: näyttää siltä, että HS:n toimittaja on kopioinut juttuansa netistä ja pannut "suomalaishaastatelluille" netistä napsittuja lauseita suuhun. Siis "suomalaishaastetellut" lainausmerkeissä, niitä ei siis Katelenan epäilyn mukaan ole olemassakaan.

 

 

Saas nähdä kuin HS selittelee asiaa - vai nostaako nyt rinnalle vaan jonkun NIIN ISON ASIAN, ettei yhdelle journalistin sääntöjä oikoneelle riitä kiinnostusta?

 

Katleena blogiin pääsee myös tästä:  

http://www.eioototta.fi/2012/10/mika-on-hesarin-lahde.html

600 jalkapalloa Gazaan

Jäi Gazan lapsilta saamatta 600 jalkapalloa, kun Estelle-avustuslaivan matka keskyetettiin Israelin sotaisan armeijan avulla. Viholliskuvat ruokkivat väkivaltaa. Voi kysyä, miksi Israel kasvattaa Gazan lapsista terroristeja? Eikö olisi rauhanomaisempaa kasvattaa vaikkapa onnellisen lapsuuden eläviä, jalkapalloa riemusta nauttivia huomisen aikuisia?

Tällä kertaa Israel ei tappanut - ainakaan vielä - avustuslaivan (suomalaista) miehistöä, kuten kävi pari vuotta sitten turkkilaisen lipun  alla seilanneen laivan miehistölle. Israelilaiset tappoivat miehistön jäsenistä 11 henkilöä, niin epäselvissä olosuhteissa, että muu maailma tuomitsi asian. Israel viittasi taas kerran kintaalla muulle maailmalle. Sama meno jatkuu.

Muutama vuosi sitten Israelin hävittäjälentäjät kieltäytyivät pommittamasta palestiinalaiskohteita. Pienten lasten isistä, hävittäjälentäjistä, tuntui mahdottomalta tehtävältä lasten surmaaminen, sillä "hävittäjästä näkee yllättävän hyvin, mitä ampuu".

Israelin valtiolla ei ole aiettakaan rauhaan, maa käyttäytyy väkivaltaisesti, ylimielisesti ja kansainvälisistä säädöksistä piittaamattomasti.  Israel kylvää tuhoa ja tahtoo vain lisää valtaa.

Kun juutalaisia koottiin keskitysleireille, ympäröivä ihmisyhteisö vaikeni. Vaietaanko nytkin? Vai olisiko sekä Israelin että Palestiinan lapsilla oikeus viholliskuvattomaan elämään?

Martti Tulenheimo

Pitää pikkuisen pyörtää puheitani: Helsingin kaupungissa on viime aikoina tehty mittavia uudistuksia polkupyöräilyn kehittämiseksi. Kuten isot muutokset yleensä, on tässäkin iso pyörä pyörähtämässä hitaasti. Mutta paljon tapahtuu. Kotikaupungillani on strategia polkupyöräilyn kehittämiseksi. Siihen kuuluu mm. paraikaa kaupunkilaisten kuulemisen vaiheessa oleva Mannerheimintien pyöräkaistoitus ja lukuiset muut parannukset. Yksi kaupunkipyöräilyn puolestapuhuja on Martti Tulenheimo, joka on tehnyt hyvää työtä mm. luottamustoimessaan kaupungin yleisten töiden lautakunnassa.

 

Kyllä kyllä. Kuntavaalit tulevat. Martti Tulenheimo on Vihreiden listoilla.

 

 

Kotikonnuilla Kontulassa

Iski angsti.
Oli päästävä omiensa pariin.
Hetken mielijohteesta känsin auton ratin kotikontuja kohti, sinne Kontulaan. Siellä tuli asuttua yksi kausi elämästä, sopivasti syrjässä kaikesta, elämän keskellä.

Kontulan ostari on rakas paikka. Lohdullinen, elämänmakuinen, rehellinen.
Sitä rehellisyyttä kaipasin. Tunti Kontulan ostarilla teki hyvää. Söin ja kävin kaupassa. Tunnissa katosi kaikki se näytelmä, päteminen ja itseään ihmeellisemmän esittäminen... kaikki se, johon oli angsti iskenyt.

Kontulassa oli rehellistä. Asiat ovat kuten asiat ovat. Paskaa ei parfymoida, kuten hienommissa piireissä tehdään. Kaveria ei jätetä. Ihmisiin suhtaudutaan rehdisti. Ja paskaa ei parfymoida.

Ontuvat ja raajarikot,
huonot, köyhät, halvatut,
mykät, sokeat ja kuurot,
kaikki juhlaan kutsutut,
syökää nyt ja nauttikaa
maitoa ja hunajaa.

Myin ääneni

Kuntavaalit tulee.
Minä annoin jo tänään ääneni, reilusti ennakkoon.
Itse asiassa myin ääneni, sillä äänelläni mainostetaan nyt yhtä vaaleihin osallistuvaa puoluetta.

Taannoin moitiskelin Helsingin pyöräväyliä. On nyt otettava sanoja takaisin: Helsingissä on tehty paljon pyöräilyn turvallisuuden parantamiseksi. Kuntavaaleissa Helsingin pyöräilyturvallisuus on monenkin puolueen asialistalla.

Liikenteestä puheen ollen: suojatiekäyttäytyminen on muuttunut. Sen ovat varmaan kaikki jo huomanneet Helsingissä...autot pysähtyvät suojatien eteen. Olkaa silti varovaisia, lapset.

Lidl

"Onks plussa-korttii?"
"Onks S-etukorttii?"

On on, molemmat on. Mutta kun te nyt sitten viimeisen viiden vuoden aikana olette niiden kanta-asiakaskorttienne data-analyysien avulla tulkinneet suomalaista ostokäyttäytymistä ja sen pohjalta rakentaaneet monopoli-aseman K-ja S-ketjuille suomalaisessa ruokakauppatodellisuudessa, en taida enää korttiani vingauttakaan.

 

Tai oikeastaan vaihdan tykkänään Lidliin. Se on ainakin yhtä suomalaista kuin S- ja K-ketjujen veroparatiisiyhtiöiden kautta kierrättämät henkilökohtaiset monopolivoitot. Tuottajalle maksetaaan persnetto, kauppiaalle joku sentti ja loput kääritään hihoihin. Suomalainen ruokakauppa ei ole kauppaaa. Se on rosvousta.

 

Vuoden poissaoloni jälkeen järkytys oli ihan todellinen: se, mikä ennen maksoi 2 euroa, maksaa nyt 3 euroa. Onks plussakortttii? Kun Espanjassa ruokakassi maksoi 11 euroa, makssaa se K- ja S-monopoleissa 33 e. Lidlissä saman saa 22 eurolla, joten tein valintani ja vaihdoin kauppaa.

 

Tervetuoa Lidl! 

Syksy saapui Kainuuseen

 

Saapui syys. Tasan vuosi sitten olin juuri allekirjoittanut vuokrasopimukseni Sevillan asuntoon. Sevillasssa ei ruskaa nähnyt, Helsingissä tänä syksynä sitäkin enemmän.

 

Menneennä viikonloppuna olimme koulutuksemme kolmanneksi viimeisessä lähijaksossa. Perjantaina toveri Maarit veti meille ohjauspajan, jossa framilla oli hänen lastenteatteriproggiksensa. Maart esitteli meille tulevaa juttuuaan ja käytti meitä koekaniineina siihen avaruusmatkaan, johon lapsiyleisö pääsee näytelmässä mukaan. Kävimme myös Maaritin johdolla keskustelua siitä, kuinka joitain näyttelijäntyöhön liittyviä asioita kannattaisi ohjata nyt kun esitystä vielä harjoitellaan Maaritin johdolla.

 

Perjantai-iltapäivänä sukelsimme Kainuuseen. Kajaanista oli saapunut tanssitutkija Kirsi Törmi luennoimaan Studia Genaralia -sarjaan kuuluvana esittävän taiteen rajapinnalla olosta. "Luento" ei tee tässä yhteyttä oikeutta Törmille: kyseessä oli paljon enemmän; taiten toteutettu iltapäivä, jossa tehtiin, nähtiin ja koettiin, kuunneltiinkin. Törmi oli tutkinut mm. onnen liikekieltä...siis astuttuaan ensin ulos tanssitaiteen koregrafisesta jatkumosta, ketjusta - rikottuaan sen ilmaisullisen ketjun, johon oli koulutettu mukaan. Minulle Törmin eloisa ja innostava iltapäivä oli myös Kutsu Kainuuseen. Näimme videolta, kuinka paltamolaiset päiväkodin nelivuotiaat esittivät kehonkielellä, mitä on onni. Kuperkeikkoja, nelivuotiaan iloa, riemua, hyppyjä, rehvakasta pyörimistä ja kierimistä, aitoa liikettä, autenttista liikettä. Sitten näimme kainuulaisten kylänmiesten ja -naisten vastaavan: mitä on se kun keho iloitsee. Oli kajjaanilaisen terveyskeskusliäkärin kehon ilahtunutta liikettä, maaseudun kainuulaisen sytkettä, tanssia, iloa.

 

Muistin kainuulaiset juureni, kotimatkalla kun olen. Olen syntyperäinen kainuulainen: Kajaanissa syntynyt ja Kuhmossa elämäni ensimmäisen vuoden varttunut. Ihailen kainuulaisten, ylä-savolaisten ja pohjois-karjalaisten murteita. Niissä on jotain sanonkuvaamatonta rikkautta, ilmaisun laajuutta, sielukkuutta. Sinisten ajatusten maakunta Kaenuu.

 

Kainuulaiset miehet ja naiset kertoivat elävästi onnesta ja siitä kuinka onni näkyy autenttisena liikkenä, näyttivätkin kursailematta, aidosti. Minulle tuli ihan mieleen, että jahka Etelä-Suomessa tukehdutaan tehokkuuteen, joku keksii alkaa myydä matkoja Kainuuseen sielunpesuun, takaisin aitoon elämänkokemiseen.

Dos semanas

Dos semanas, kaksi viikkoa.

Kahden viikon kuluttua palaan Sevillaan.

 

Pidän syyslomaa. Sain halvat lennot Lontoon kautta Sevillaan. Sevillassa viikko, pari päivää Madridissa, pari yötä Barcelonassa. Halpalento Barcesta Hkiin. Ja Espanjan sisäiset matkat luotijunilla.

 

Viime päivinä on putkahdellut tajuntaan muistikuvia. Dal. Hedelmäkauppa. Allu. Koulu. Lähiplaza. Koti. Kuntosali. Tuntuu taas niin ihmeelliseltä, että parin viikon kuluttua palaan siihen, mikä oli ja meni. Ja että ovatkohan ne siellä vielä? Muuttumattomina, samanlaisina? Muistavatkohan ne minua?

 

Allu ainakin muisti. Puhuttiin mesessä ja vähän hymyiltiin ajatukselle, että pitäisiköhän käydä taas Gibraltarilla? Viimeksi ei ehditty sinne ylös nääs, apinoiden seuraan, jäi harmittamaan.

 

En ole majapaikkaa etsinyt Sevillasta. En ole viitsinyt, en jaksanut. On aika espanjalainen olo, andalucialainen. Eiköhän se järjesty. Kunnon katolinen espanjalainen ei koskaan jätä ketään pulaan yötä vasten. Jos taksiasiakas kertoo illalla taksikuskille, että ei ole yöpaikkaa, kuski ei jätä taivasalle. Katolinen ei mene nukkumaan ennenkuin kaikilla on kaikki hyvin.

Aion tavata myäs Alvaron, Carlosin, Santiagon, Guillermon, Elisan, Emman ja Josét. Ja monia muita. Ne ehkä odottavat jo, että tulen...palaan. Tuntuu jännältä.

Geeniromahdus ja rotuoppi

Volganmutkan varresta Estonian kautta Suomeen edennyt heimo jäi niille tiloilleen. Vuosituhansien aikana nähtiin nälät ja katovuodet, tapeltiin hurrien ja ryssien kanssa, naitiin naapurista ja tehtiin lapsia. Geeniperimälle kävi kuten eskimoilla: geenit rikastuivat ja alkoivat tuottaa yhä uusia perinnöllisiä sairauksia.

 

2000-luvulle tultaessa sisäsiittoisuus oli kehittänyt kantaugrilaisesta nykyihmisestä kävelevän sairauskokoelman. Suomalaisella oli syntyjään 50% kohonnut sydän- ja verisuonitautialttius, 90% prognoosi geenirappeumasairauksiin ja muutenkin olo kuin selkäänsä saaneella piskillä. Suomalaisesta kansasta oli kehkeytymässä mariseva, nuriseva, tyhjää haukkuva rotu. Kävi kuten koirajalostuksessa: alkoi tulla  huonoja yksilöitä, luonnevikaisia, sisäänpäin kääntyviä, vihamielisiä räksyttäjiä, oman hännän purijoita. 

 

Maailman johtavat geenitutkijat olivat yksimielisiä: suomalaisten pitäisi saada uutta verta, ennen kuin kansa nai itsensä tuhoon. Arvovaltainen YK:n asettama ugrilaisen genetiikan tutkimusprojekti löysi ja eristi rappiogeenit. Samainen tutkijakollegio antoi lausunnon, joka oli tylyä luettavaa: ellei suomensukuinen geeniperimä lähivuosikymmeninä sekoitu, geenipolku päättyy radikaalilla tavalla lähisukupolvien aikana.

 

EU ja sen rinnalle kasvanut aasialainen talousmahti AU aloittivat tutkimusprojektin, jonka tarkoituksena oli selvittää millä tavoin suomalaisten kansallinen itsemurha vältettäisiin. Kymmenvuotisen projektin tuloksena syntyi erittäin selkeä ja merkittävä strategia: suomalaisen geeniperimän pelastaa integraatio kantaihmisen geeniperimää lähimpänä olevan geenipolun kanssa. Koska kantaihminen nykytutkimuksen mukaan asutti Afrikan sarvea ja nykyisen Etiopian aluetta, löytyisi eniten vastaava geenipolku niiden alueiden paikallaan pysyneistä kansoista. Katseet kääntyivät Somalian ja Etiopian suuntaan.

 

AU:n, USA:n, EU:n ja YK:n tuella ryhdyttiin laatimaan kansallista hätäohjelmaa, jolla perussuomalaisille oman hännän purijoille saataisiin kustannettua tutustumismatkoja Etiopiaan ja Somaliaan. Suomalaisessa peruskoulussa aloitettiin sopeuttamisohjelma, jonka turvin historian opetukseen otettiin osaksi myös Afrikan historia. Yhteiskuntaopin tunneilla pureuduttiin afrikkalaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, suomalaisiakaan unohtamatta. Uskonnonopetuksen perustasta - oman uskonnon opetus - luovuttiin ja tilalle otettiin afrikkalaiset alkuperäisuskonnot. Perussuomalaisen puolueen aloitteesta pakkoruotsista luovuttiin. Sen tilalle otettiin kaikille pakollisena somalikieli 5. luokalta ja arabia 8. luokalta alkaen. 

 

Ohjelmalla oli hätkähdyttävän tervehdyttäviä vaikutuksia. Seurantajakson ensimmäisen 20 vuoden aina raportoitiin siinä määrin lisääntyneistä suomalais-afrikkalaisista avioliitoista, että saatettiin puhua jo suomalais-afrikkalaisesta kansasta. Geenitutkimus osoitti kiistatta, että näiden liittojen lapsilta puuttui rappeuttava ns. ugrilaisen syndrooman aiheuttava geeni. Ilmastonmuutoksen aiheuttama Pohjoismaiden lämpeneminenkään ei tuntunut uutta sukupolvea kiusaavan, vaikka heinäkuun keskilämpötilat Viitasaarellakin kohosivat neljäänkymmeneen asteeseen.

Sunnuntaikävely Lontoon halki

Norskien halpalento Lontoosta Helsinkiin lähti sunnuntai-illalla kuuden jälkeen. Majapaikka piti jättää jo klo 11, joten otin laukkuni ja vedin sen perässäni halki Lontoon. Olipas leppoisa kävelyretki.

 

Majaaikka sijaitsi Eustonin lähellä komeassa kaaritalossa.

 

Russsel Squarin huitteilla oli markkinat

 

Kun puolivälissä alkoi ramaista, menin uimahalliin virskistäytymään. Ulko-altaassa tarkeni uida hyvin. Reipas ja iloinen uimavalvoja otti kontaktia, juteltiin. Kertoi altaan olevan 26m ja joitain senttejä - taitaa olla eri mitat briteillä altaanpituuksissakin. Kuntouimarien radalla oli muuten ihan tuttu systeemi, mutta radan kiertosuunta oli tietysti vasemmalta oikealle:D

 

National Museum. Hetken harkinnan jälkeen päädyin sisäänmenon sijasta vetämään laukkuni Oasiksen Sport Centerin kassatädin huostaan ja painuin uimaan. Ensi kerralla sitten museoon.

China Townin halki, kohti Buckinhamia

 

Iltapäiväuinnin jälkeen jaksoin vetää laukkuni vielä Buckinhamin palatsin ympäröivän puiston halki Victrorian rautatieasemalle asti. Puistossa vähän huvitti nurmella liukuva laukku...ihan kuin olisi muiden koirantaluttajien tapaan ollutkin koiran kanssa puistoretkellä. No, eipä tuo käsimatkatavarana kulkenut vetolaukkuni painanut edes 10 kiloa, mikäs sitä oli vedellessä...syyskuisen Lontoon kauniissa ja rauhallisessa sunnuntaipäivässä.