Voi Espanja!

Viime päivien uutistulva on tullut Santiago De Compostelan junaturmasta. Hurjaa ylinopeutta kurviin kaahannut juna suistui raiteiltaan ja aiheutti valtavan onnettomuuden: 80 menehtynyttä ja 30 vakavasti loukkaantunutta, toista sataa lievemmin loukkaantunutta. Olen seurannut uutistulvaa espanjalaiselta TV-kanavalta, jonka saa netin kautta näkymään omaan vastaanottimeensa.

Eittämättä siinä on jotain espanjalaista, että härkätais...härkäjuoks...eiku junankuljettaja rysäyttää kahtasataa kurviin. Mutta sitäkin enemmän espanjalaiselta kuulostaa se, mitä sitten tapahtuu: juna on kaatuneena maassa, hirvittävä onnettomuus on tapahtunut.  Mittavien pelastusammattilaisjoukkojen lisäksi junan äärellä hyörii koko tapahtumapaikan naapurusto. "Naapurin mies särki hakulla junan oven auki, meidän pihaan tuotiin loukkantuneita, lankoni ajoi heitä sairaalaan",  kertoi rouva toimittajalle.

Pelastustoimet sujuivat vauhdilla ja taitavasti. Suomalaisissakin TV-uutisissa vilahtaa pätkä, jossa poliisi tyhjentää radan ylittävän sillan. Poliisin otteissa on napakkuutta, ei jää silta toimittajien kuvausareenaksi. Santiago de Compostelan sairaala lähettää kaupunkilaisille välittömän tiedotteen: tarvitaan verta. Sairaalaan johtavat tiet ruuhkautuvat, verenluovuttajista. Andalucialaiset tuttunikin ovat jo käyneet Sevillassa luovuttamassa verta, sillä "jotain pitää tehdä jokaisen".  



Hetki Pohjois-Espanjassa kesäkuussa 2013.



* * *

Kesälomamatkasta Espanjassa on jo monta viikkoa. Vielä voi muutaman kuvan julkaista - oli se niin hieno reissu:

Katalonialaiseen keittiöön kuuluvat merenantimet. Tämän valtavan annoksen sain eteeni Calellassa, merenrantakylässä.

Canet de Marissa paistaa aina aurinko.

Bilbaon Guggenheim-museon edessä, koiran muotoon leivotun  kukka-asetelmnan edessä rakas kyproslainen tulisielu Chryso.



Santoñan rannasta avautuu cantabrialainen ´näkymä: merta ja vuoria.



Silta Guggenheimiin, Bilbao.

Bilbaon Marionettiteatterin keskus lahjoitti meille kullekin materiaalipaketin: espanjan+euskaran (=baskin) -kielistä ammattikirjallisuutta.

Pro Guggenheim

Joku kysyi mitä mieltä olen Helsinkiin hinkuavasta Guggenheim-museosta. Viime keväänä olin sitä mieltä, että veroeuroille on parempaakin käyttöä. Bilbaossa vierailtuani olen tullut toisiin aatoksiin. Bilbao oli niin täynnä rahaa kylväviä sivistyneitä turisteja, että voisi kai nuo Stadiinkin kutsua?

Veikkaan, ettei Guggenheim-museoon matkaava pariskunta majoitu hostellissa vaan jättää jo pelkistä majoituksistaan  ja ruokailuistaan pääkaupunkiseudulle tonnin. Eiköhän Helsingistä voisi tehdä ihan oikeasti kansainvälisen kaupungin? Guggenheim toisi tullessaan loputtoman turistivirran ja kylkiäisinä poikisi kaikenlaista muuta aktiivisuutta kansainvälisistä tapahtumista uusiin palveluihin.

Olen puoleni valinnut: tervetuloa Helsinkiin, Guggenheim! Olet satsaus tulevaisuuteen.

Internationaali Stadi

Ihastuin taas Stadiin niin, etten ole osannut minnekään lähteä - vaikka jotain kotimaan kierrosta haparoiden olin suunnitellutkin. Viime viikolla Hietsun ranta täyttyi Tall Chips Race 2013:n suurista purjelaivoista. Kun latinoihin oli jo edellisviikolla tutustuttu, vein Alfredon kanssani meksikolaislaivaan tutustumaan. Alfren kuubalaisella otteella kättelimme koko miehistön ja espanjankielinen väli tietty innostui esittelemää laivaansa perusteellisesti.

Alfredo meksikolaismerimiesten seurassa.

Kuubalainen pukeutui villatakkiin Suomen suvessa, kovin olikin kolea päivä.

Kesä-Stadin syke on kansainvälinen ja välitön. Ihmiset ovat lomatunnelmissa, iloisia ja avoimia. Ihmisiin tutustuu helposti. Stadin katukuvassa on turisteja kotimaasta ja ulkomailta. On leppoisaa kesämenoa. Kiva kaupunki, kivoja ihmisiä.   

Alfren kanssa on käyty kiintoisia keskusteluja Kuubasta. Tiedä vaikka ensi jouluksi menisin käymään...Alfredo neuvoi halvan lentoreitinkin: Moskovaan tietenkin aluksi ja sieltä Aeroflotilla suoraan Havannaan!

Toisenkin kiinnostavan kumppanin tapasin, bengalilaistaustaisen Nahianin. Piti ihan wikipediasta luntata, että missä on Bengal. Bengalin tiikerihän seikkaili elokuvassa Piin elämä ja Nahian kertoikin tarinan olevan Bengalista. "Elokuvassahan puhuttiinkin bengalia, hindiä ja englantia", Nahian muistutti. Vein Nahianin Porvooseen tutustumaan ja Vuosaaren piiitkääääää uimarantaakin käytiin ihmettelemässä. Uimarantahan on kuin Riminillä!

Errän tuttuni kanssa puhuttiin ramadanista, muslimien pyhästä kuukaudesta, joka tänä vuonna sattui heinäkuulle. Tuttuni kertoi nyt jättäneensä Ramadanin ainakin paaston osalta väliin. "Auringonnoususta auringonlaskuun on turhan pitkä pätkä heinäkuisessa Suomessa". Utelin innokkaasti islamista muutenkin: mitä siellä moskeijassa tehdään? kauanko se rukoushetki kestää? otetaanko kengät pois vai sukakin? mitä niissä rukouksissa luetaan? mitä se tarkoittaa? miksi se luetaan arabiaksi? dokaavatko nuoret suomalaismuslimit?

Muslimiystäväni vastaili kärsivällisesti ja tenttasi kristinuskosta: ovatko kaikki papit Suomessakin naimattomia? kuka kirjotti Raamatun? odotatteko te Jeesuksen toista tulemista koko ajan? onko Raamattu muka 66 eri kirjaa!? jne

Keskustelumme venyi pikkutunneille asti. Välillä kiisteltiin kovasti - toisen ennakkoluuloja päivitellen. Välillä naurettiin oikein sydämen kyllyydestä. Taidettiin kumpikin törmätä omaan tietämättömyyteemme, väärintulkintoihin ja myös ennakkoluuloihin. Niitä olikin hyvässä seurassa mukava sitten naureskella pois. Yhdestä asiasta oltiin vankkumattoman yksimielisiä: samaa Jumalaa rukoilevat sekä muslimit että kristityt.

Kotona ja kylässä

Melkein +18 asteen helteessä Helsingissä hikoillaan, mutta onneksi merituui vilvoittaa! Eilen paleltui varpaat Kulosaaren sillalla fillarilla vastatuuleen sotkiessa, enkä olisi siten päässyt Stadikalle uimaan, mutta ei se mitään, oli kuulemma koko mauimalan allas jäätynyt yöllä ja nyt sitä vasta sulateltiin! On siis kesä!

Onneksi säiden herra/ rouva/ neiti suosi viime viikolla kun kummipojan, 19v, valmistujaisia juhlittiin. Kummipoika oli järjestänyt kesätöistä vapaaillan ja matkasi Stadiin. Toisten kummien kanssa poimittiin kummilapsi steissiltä ja sotkettiin fillareilla Kauppatorille ja laivalla Suomenlinnaan. Keli helli piknikkiä ja viihdyimme pitkään! Paluumatkan taitoimme toisen kummisedän hommaamalla kyydillä; 150 + 150 heppaisella muskeliveneellä. Ensin sujahdettiin sataa Harmajan majakalle ja sitten täyttä soittoa Kolera-altaaseen. Ilta jatkui hyvän ruoan merkeissä, mukavassa seurassa. Olihan se kiva päivä!

Seuraavaksi päiväksi olin kutusnut itse itseni toisen kummipojan, 21v, isoveljelle rrrrillaamaan. Mukavaa oli meilläkin, ihan lomalta alkoi tuntua! Veljekset yllättivät meidät kummisedät, enot ja isät esittämällä pari kappaletta elävää musiikkia.

Matti ja Olli, kitara/laulu ja rummut.

Calellasta Helsingin kautta Kuubaan

Sunnuntain matkapäivä toi kuumasta  Calellasta, Costa Bravalta, viileään Helsinkiin. Aamu Calellassa oli lämmin, melkein 30 astetta jo aamupäivällä. Matkasin 12 tunnissa 7 eri kulkuvälineellä Kataloniasta Helsinkiin.. Helsinki-Vantaalla odottelin seutuliikenteen bussia muiden matkaajien kanssa ja suhahdimme vauhdilla Rautatientorille. Alkoi jo pimetä.

Calellan keskustassa banderolli ehdotteli jo Kataloniaa uudeksi EU-maaksi.

 

 

 

Rautatientorilla jouduin hetken haeskelemaan sitä yöbussia, joka ajaa ihan kotiovelleni. Menin lähtevien linja-autojen valotauluille, jossa törmäsin joukkoon kuubalaisia, jotka hakivat oikeaa bussia Oulunkylään. Ilahduin niin espanajankielistä keskustelua, että autoin joukkoa tulkitsemaan valotaulun suomenkielisiä tekstejä.

 

Kuubalaiset olivat nin puheliaita että ei aikaakaan kun olin sopinut Alfredon kanssa city-sighteseeeinigin lähipäiville. Vaihdettiin puhelinnumerot ja hyvästelin seurueen.

 

Tänään Alfredon soitti ja ehdotin, että mennään ihmeessä vaikka heti - tai oikeastaan seiskalta, ehdin käydä uimassa ennen sitä. Otin Alfredon Stadikan reissuni paluumatkalta kyytiin ja ajelutin Alfredoa ympäri Helsingin - ihan kuin Antonio minua pari viikkoa sitten Bilbaossa. Sitä näkee niiiiiin eri asioita kun paikkakuntalainen opastaa!

 

Alfredon kanssa yhteys löytyi vauhdilla. Kolmen tunnin yhdessöolo oli tehokasta kielenopetusta minulle, sillä Alfredo osoittautui sitkeäksi ja väsymättömäksi opastajaksi. Yhtä sitkeästi minä kerroin ja esitttelin Stadia. Käytiin Seurasaaressa ja ajeltiin Helsingin paraatipaikkoja. Alfredo kertoi tulleensa kuukausi sitten Suomeen, jossa siskonsa on asunut jo 10 vuotta. Aie on olla viisumin mahdollistama 2 kk vielä lisää, syyskuun alulle asti. "Joskus näinkin päin - siskoni on käynyt Kuubassa nyt 10 v ajan kerran vuodessa", Alfredo sanoi.

 

Kuubasta tietysti yritin kysellä kaiken mahdollisen ja Alfredohan kertoi. "Fidel Castro nauttii erittäin suurta kansansuosiota", Alfredo totesi. Yhdessä arveltiin, että ikää on jo 88 tai 89 vuotta. Sitkeä sissi. Puhuttiin paljon myös koulutuksesta. Alfredon vanhemmat kuulemma ovat opettajia. Illan tullen Alfredo jatkoi Havanaan, helsinkiläiseen salsa-ravintolaan ja minä kotiini. "Tulen toiste mukaan", vastasin Havannan kutsuun.



Matkapäivän jännitys

Paluumatka sujui ihan hyvin, mutta olin joka paikassa toivottoman ajoissa: lentokentälläkin 3 tuntia ennen lähtöä. Lentokenttäkahvia toista tuntia kitkutellessani tuli mieleen, että voisin olla Leonin kanssa playalla. Olisihan sitä voinut lähteä tuntia aiemmin majapaikasta ja tulla Barcelonan playoille makoilemaan ennen lentoa. Mutta jokin jännitys, matkapäivän spennaus, esti. Olisin kai rannallakin koko ajan vilkuillut kelloa ja ajatellut, että pian myöhästyn.

 

Matkalukemisena minulla on ollut kirja jännittämisestä (Aavasto-Kaulio-Syrjälä: Jännittääkö? – pelko hallintaan, 2012).  Sen kuvaukset jännittäjistä ovat tuttua huttua, osaanhan minäkin jännittää. Koko ala-asteen ajan jännitin kouluun menoa – tai lähinnä sitä, etten vaan myöhästy. Kirjan kuvaukset jännittämisestä ovat astetta isompia: jännittämisestä on tullut jo koko elämää varjostava asia. Oma jännittämiseni liittyy esiintymiseen, jossa kuitenkin olen ammattilainen. Ehkä myöhästymisen pelkoon liittyy myös häpeän pelkoa: olisiko se kasvojen menetys, jos myöhästyisi?





Maskin takana. Kurssilta "Buscado una voz - Finding a Voice", Sañtona 2013.



Espanjan TV-uutisten haastattelua jännitin sen verran, että sen huomaan itse kuvanauhaa katsoessani. Muut sitä tuskin huomaavat. Radio Santonassa esiintymistäkin jännitin, mutta siten hyvällä tavalla, että jännittämiseni seurauksena lähinnä skarppasin, terävöidyin, olin hetkessä tiukasti kiinni. Jännitykseni näkyy kasvoistani siinä kuvassa, jonka jo aiemmin julkaisin täällä. Näytelmämme ainoata näytöstä jännitin myös, mutta ratkaisin - aika sekavan ja kiivastempoisen – esitykseen valmistautumisen siten, että otin oman roolini omakseni ja tein siitä juuri sellaisen kuin tahdoin, ohjaajaa toki kuunnellen. Pitäydyin siis omalla mukavuusalueellani ja rakensin oman roolini sen mukaiseksi. Sittenhän se menikin jo jonkinlaisella rutiinilla. Erityisen kotonani olin niissä tilanteissa, jotka eivät menneetkään kuten käsikirjoituksessa oli ajateltu: ylimääräiset aplodit yms.





Jännityskirjassa on esitelty myös muutamia keinoja jännityksen hallintaan. En tiedä, onko Martti Suosalon keskiraskaat juoksulenkit juuri ennen esityksen alkua jännityksen hallintaa vai lämmittelyä esitykseen, ehkä molempia.

Ensi kerralla otan matkapäivääni tehtävän: vähemmän jännitystä, enemmän rentoutta. Ehkä sekin auttaisi, jos olisi jonkun kanssa reissussa. Ei tarvitsisi kantaa koko vastuuta ihan yksin.

PÄIVITYS SUNNUNTAINA KLO 22.30:
Ps. Ei mennyt kuin Strömsössä. Kirjoitan tätä Norwegianin koneessa, Lontoon ja Helsingin välillä. Lounas Lontoossa vaihtuikin Gatwickin lentokenttäjuoksuksi. Espanjan kone oli myöhässä ja Helsingin koneen lähtöaika oli ruuvattu 30 min aiemmaksi, ykskaks. Olin minuuttia vaille sulkeutumisen portilla. Punnilla sai sentään koneesta lämmintä ruokaa :) Kotia kohti! Aurinko paistaa täällä yläilmoissa!

Lounaalle Lontooseen

Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Tämäkin matka. Pakkasin pikkuisen matkalaukkuni, luovutin huoneeni ja tulin hotellin alaterassille aamiaiselle. Illlalla olin huomannut, että lentoni onkin tosiaan Lontooseen, jossa vaihto. Olin kotoa lähtiessä löytänyt edelliseltä Lontoon visiitiltäni jääneen 10 punnan setelinkin mukaan. Oli aie lounastaa Lontroossa, mutta äsken ryhdyin laskelemaan, että näinköhän siinä ehtii lounastaa kun vaihtoaikaa ei ole kuin reilu tunti?

 

Barcelonan metrossa pitää varautua pitkiin kävelysiirtymiin, jos vaihtaa linjakta toiselle. Ison matkalaukun knssa jyrkät portaat alkavat tuntua.

Lähijunalla siis kohti Barcelonaa ja sieltä lentokentälle. Matkavarustukseni on ollut minimaalinen mutta riittävä. Olen ollut niin monta kertaa kesä-heinäkuussa Espanjassa, että en enää viime vuosina ole viitsinyt tuoda ainuitakaan pitkiä housuja, takkeja, lakkeja tms. Tälläkin matkalla kengät olivain vain kerran jalassa, muuten on mentu kävelysandaalein. Sukat sentään oli muakna - yhdet! Niitä tarvitsin tuona samala iltana, jolloin laitoin Cantabrian viileyteen kengät jalkaan!

Kotia kohti.

¡Adios, chicos! ¡Hasta pronto! ¡Ya he reservado los vuelos a España el octubre!

Mökkirannassa

Costa Bravan 40 km hiekkaranta lähijunamatkan päässä Barcelonasta. Luulen löytäneeni kesämökkirantani.

Costa Bravan rantaviivalla, playan ja asutuksen välissä kulkee rantaradan lähijunat.

Täältä kesämökki? Eiku pankinjohtajan puheille...

Canet de Marissa piipahdin eilen, mutta kaavailemani lounaspaikka oli pannut lapun luukulle. Ehkä piskuisessa, hiljaisessa kalastajakylässä ei ravintola lyö leiville. Aikani etsiskelin ja ruokapaikka löytyi. Sitten menin rannalle, playalle.

A la playa, sanoo espanjalainen. A la platja, katalaani. Rannalle.

Tältä terassilta alkoivat minun espanjjan opintoni 6 vuotta sittten. Osallistuin silloin intensiivikielikurssille Canetissa ja tälle El Mar Blaun terassille oli sovittu tapaaminen kielikoulun ihmisen kanssa.

Canet de Marin kirkko.

Katalaaninkielinen ruokalista tuotti sen verran haasteita, että oli pydettävä tarjoilja kääntämään sitä espanjaksi. Senkin jälkeen oli muutama kysymysmerkki, mutta ruokaa sain. El primer plato oli gourmet-henkinen kattaus: roqafourt-juustoa ja pähkinöitä jollakulla-millälie-salaatilla eli lechugalla.

Tämä ulospäin vaatimaton katutason ravintola on tarjonnut parhaat kulinaristiset makumatkat katalaanikeittiöön. Nyt oli lappu luukulla ja tupa myynnissä. Omistajapariskunta saattaa kyllä olla hyvinkin jo eläkkeellä ja ehkei jatkajaa ole laman aikaan löytynyt?

Kaksi kuvaa



Kiitos turkkilaisen osallistujatoveri Zûbeyden, minustakin tuli kaksi tarkkaa ja laadukasta fotoa. Zûbeyde järjestelmäkameroineen taisi olla valokuvauksen harrastaja. (Ylh.) Radio Santonan haastattelussa kyproslasien Cryson kanssa ja (alh.)  Bilbaossa Marionettiteatterikeskuksen kirjastossa.



Esityksemme

Olen odotellut, että muut osallistujatoverit julkaisisivat Facebook-ryhmässämme kuvia esityksestämme. Ymmärsin, että Ricardo sen taltioikin, mutta ainakaan vielä esitystaltiomme ei ole ollut missään nähtävillä. Kukaan meistä ei itse esityksestä tietenkään voinut ottaa kuvia, sillä olimme tiukasti kiinni estradin takana tehtävissämme.

Valmistelemassa

Esityksemme taisi kestää noin 30 minuuttia. Yleisöä oli ehkä 40-50 henkeä, paljon lapsia ja joukko kehitysvammaisia. Olin molemmista katsojaryhmistä hyvin, hyvin mielissäni.

Teatteri oli upea rakennus: 150 vuotta vanha, klassinen, hiljattain peruskorjattu teatterisali. Esitystämme varten pingotimme näyttämön puoliväliin koko näyttämön levyisen ja korkuisen kankaan, josta keskiosa oli varjoteatterikangas ja sivuosat läpikulltavaa muovia; fantasiamaailma.  

Minun ohjaamallani marionetilla, Piiter Cleverillä, oli oma nukketeatterikangas estradin etuosan reunassa. Ennen esitystä olin Piiter Cleverin kanssa yleisöä vastassa teatterin lämpiössä ja toivottelin tervetulleiksi, Piiterin kanssa. Olimme Piiter Cleverin kanssa pulassa puheliaiden espanjalaispikkutyttöjen kanssa: ihan kaikki keskustelut eivät ihan auenneet, mutta aika hyvin seurustelimme.

Esityksen aluksi Piiter Clever toivotti yleisön tervetulleeksi viidellä kielellä (ja jatkoi espanjaksi):

• "Bienvenidos, Wellcome, Willkommen, Benvenuti, Tervetuloa...Elämän teatteriin!  Ihmiset tapaavat selvitä menneestä kun he näkevät omat tarinansa. Teatteri on kuin peili, joka antaa meidän kivuitta tarkastella itseämme, ja joka antaa meidän muistaa ensisuudelmamme, muistaa sen mitä on ystävyys, auttaa ja valmistaa meitä ymmärtämään sitä mitä on kuolema...ja joka antaa meille mahdollisuuden matkata toisiin paikkoihin tai vain ykisnkertaisesti antaa meidän nähdä sen, mitä on kauneus. Tämä tarina, jonka tulette näkemään, on tarina kahdesta ystävyksestä, Mikosta ja Tuomosta, jotka joutuvat toisistaan eroon ja sen kunniaiksi viettävät yhteisen viimeisen iltansa. Tässä alkaa tarina..." 

Sitten Piiter Clever katosi estradiltaan ja varjoteatteriin syttyivät valot ja tarina alkoi musiikin (kitara: Javier, laulut: Natalia, Puola; Cecilia, Unkari; Giuliana ja Cristina, Italia) säestyksellä. Tarinassa seikkailtiin tosimaailmassa (varjoteatteri: Mikko ja Tuomo, kevät, linnut, varsa) ja fantasiamaailmassa (kosmonauttilento avaruuteen, avaruusmatka, huvipuisto, valaat merensyvyyksissä, merimaailma).

Piiter Clever

Minun on tunnustettava, että en ole koko tarinasta ihan edes selvillä, sillä en esim. ole kääntänyt italiankielistä laulua, joka tähän esitykseen valmisteltiin. En siis tiedä, mistä se kertoo. En myöskään ole kertaakaan nähnyt esitystä, sillä olin kolmessa kohdassa valoissa ja tekemässä varjoteatterin lintuja. Luulen, huom LUULEN, että tarina oli sikermä 12 eri tarinasta, vailla sinänsä yhtä juonta tai draamankaarta - vaikka se samalla olikin kahden toisistaan eroavan pikkupojan tarina. 

Esitystaltiota (ja sitä seuraavaa esitysanaalyysiani, haa!) odotellessa muutama kuva siis tuossa tekstin lomassa.

Calella

Costa Bravan hotellit oli mieltei loppuunmyytyjä, sillä heinäkuu on espanjalaisten lomakautta jo. Lisäksi 40 km hiekkarantaparatiisia kansoittavat pohjoisesta ranskalaisturistit. Ja näiden lisäksi vielä lentokonepataljoonittain brittejä, saksalaisia, hollantilaisia, venäläisiä - ja arabeja. Kansainvälinen on siis tunnelma Calellassakin, josta sain huoneen huoneistohotellista. Rantaan on kivenheittämä, joten kävinkin jo tunnin pari makoilemassa playalla, polttavan kuumassa auringossa.

Ikkunanäkymä hotellista

Uimassakin kävin Välimeren aalloissa.

Ranskalaisseurue heitti frisbeetä, arabit pelasivat lentopalloa, saksalaiset pelasivat korttia - ja suomalaiset joivat kaljaa. Ohitin suomalaisseurueen ihan hiljaa, yrittäen olla mahdollisimman ranskalaisen näköinen. Kitisivät hinnoista ja nälvivät toisiaan, isot miehet.

Katalonian kieltäkin kyllä kuulee - ja näkee, sillä kaikki tekstit kaupungilla ovat katalaaniksi. Calellaan tulee Barcelonasta tunnissa, lähijunalla. Olsin mieluusti jäänyt vähän lähemmäs, Mataroon, El Maslouhun tai jopa Badalonaan, mutta niissä ei enää ollut majoitusta vapaana, kohtuuhinnoin ainakaan. Calellan majapaikan kanssa kävi kyllä vähän vanhanaikaisesti: viime viikon viileydestä tulleena en osannut ajatella, että Costa Bravalla on helle. Huoneestani puuttuu ilmastointi, eikä pelkällä tuuletinpropellilla oikein tuota 30 asteeen hellettä selätä. Toinen oivallus oli, että Calella ei olekaan kuten Canet de Mar: espanjalainen, katalonialainen kalastajakylä. Tämä on turistirysä, jota kansoittaa juuri tällä hetkellä bilettävät 20-vuotiaat teinit ympäri Euroopan. 

Calellan kirkkopihassa kerättiin - kai - nimiä itsenäistymisen puolesta. Kataloniahan on Espanjan vaurainta seutua ja katalonian kiletä puhuu pari miljoonaa isompi joukko kuin suomea. Katalonian alueella asunee toistakymmentä miljoonaa ihmistä. Näemmä lama on entisestään lisännyt itsenäistymispuheita, ainakin täällä Kataloniassa. Madridissa ollaan asiasta tietysti jyrkästi eri mieltä.

Edellisistä huolimatta aion viihtyä tämän 3 yötä täällä hyvin. Huomenna meinaan piipahtaa Canet de Marissa, n. 9 km päässä, lounaalla ja playalla. Hotellin fillarillakin kuulemma pääsee, jos ei junalla tahdo mennä.  

Lähikaupasta löytyi taas saksalaista ruisleipää. Ja sunnuntaina sitten kotiin - ihan kiva ajatus sekin...tulla nauttimaan Suomen suvesta.

Kataloniaan

Baskimaassa lämpötila putosi alle +20 asteeseen, joten loikkasin aamujunaan ja porhalsin halki Espanjan Barcelonaan. Bussillakin olisi päässyt, mutta 6-7 tunnin istuminen bussissa ei houkutellut. Junallakin meni kyllä yli 6 tuntia, mutta saattoipa jaloitella välillä. Ravintolavaunun sijasta junassa oli piskuinen kahvilavaunu, jonka hyllyt olivat vaatimattomalla tarjonnalla. Ehkä espanjalainen ei suostu mikrolihapulla-ateriaa mikroperunamuussilla syömäänkään, joten ruoka-annoksia ei kannata ottaa valikoimiin. Minulle ruoka olisi kyllä maistunut, mutta syödään sitten Barcessa, jonne tästä ehtii vielä hyvin ennen klo 15 päättyvää menu del dian, lounaan aikaa.

Harmaata on, joten suomalaisen on syytä matkata auringon perässä Kataloniaan.

Sunnuntaina yllätin sevillalaisen ystäväni Dalin soittamalla hänelle puhelun vanhasta prepagostani, pre paid -liittymästäni, joka yhä toimii. Dalilla oli syntymäpäivä, joten oli syytäkin soittaa. Oli kiva kuulla Dalin ääntä, puhuimme pitkään. Dal kertoili Sevillan kuulumisia ja minä omiani. Lämpötila oli Sevillassa ollut 37 astetta, mutta nyt klo 22.30 enää 30 astetta. Enää.

Alvia-juna pyyhälsi siis Lleidan ja Zaragozan kautta Barcelonaan. Pamplonassa olisi ollut kiva käydä, mutta se jää toiseen kertaan. Siellähän on alkamassa vuosittainen iso juhlaviikkonsa, San Fermin, joka täyttää koko kaupungin (britti)turisteista ja muista härkäjuoksun uskalikoista. Alvia-juna on keskinopea pitkänmatkan juna. Pysähtyy useammalla asemalla kuin AVE, joka on luotijuna kaupunkien välisille matkoille: alle 3 tunnissa Madridista Barcelonaan. Alviaan pääsi myös luotijunaa sutjakammin sisään: ei turvatarkastusta eikä laukkujen läpivalaisuja. Laiturialueelle päästäkseen piti näyttää junalippu, jonka junassa sitten myös konduktööri kävi loppuvaiheessa tarkastamassa.

 

Viime viikon intensiivistä kurssia on tullut nyt pari päivää sulateltua. Olihan se aikamoinen kokemus intensiivisyydessään ja monipuolisuudessaan. Cantabrialaisten vieraanvaraisuus ja ystävällisyys yllättivät myönteisesti. ”Kiitän ystävyydestäsi. On ollut ilo tutustua sinuun. Sinulla on aina majapaikka luonani, tulet koska vain”, cantabrialaiset ja murcialaiset sanoivat kun erottiin.  Torstai-illan grillijuhlassa playalla meitä emännöi yksi CEPA:n aikuisopiskelija, kolmi-nelikymppinen äiti kahden poikansa kanssa. Kun ilta oli ohi, lapsista nuorempi kävi hyvin luontevasti halaamassa meistä jokaista ja antoi pusun poskelle. Poskipusuja antavat aikuisetkin aina kun tavataan ja erotaan: miehet naisille ja naiset miehille, naiset naisille ja tutut (läheiset) miehet tutuille miehille.

Nauru on herkässä ja tunteita ylipäätään ilmaistaan runsaasti. Niin ja sitten se ”Mitä kuuluu?” -kysymys… siihen voi vastata kohteliaasti ”kiitos hyvää” tai sitten vähän kertoa kuulumisiaan: mitä on tapahtunut, millaisissa aatoksissa on, miltä tuntuu… siis avata vähän omaa kokemusmaailmaansa, jotta toinen pääsee kärryille siitä, millaisella mielellä nyt olet. Empatiaa kyllä riittää, samaistumista tunteisiisi, jos niistä kerrot. Ja tästä kysymyksestä saatua tietoa myös jaetaan: ”Se ja se on nyt vähän allapäin, koska…”, muulle yhteisölle luontevasti tiedotetaan.

Bilbaon pieni lentokenttärakennus.

Aamulla Bilbaon rautatieasemalla oli vain yksi lippuluukku auki, sillä kellokin oli vasta 6.30. Edessäni asioineen hispanon pankkikortti ei toiminut, joten terhakalla lipunmyyjärouvalla tunteet leimahtivat: ei asiakasta vaan pankkia, koneita, datayhteyksiä kohtaan. Tunteiden valtaan porhaltanut rouva haukkui kiivaasti pankit ja työnantajansa, pankkikortin ja pankkikorttipäätteen – ja asettui asiakkaan kanssa samalle viivalle, tarttui kädestä, sadatteli ja oli myötätuntoinen. Paikalle sattuneen konduktöörinkin virkailijarouva veti mukaan: ”Mira, este señor aqui no puede usar su tarjeta porque...katso, tämä asiakas ei voi käyttää korttiaan, koska…” Lopulta asiat jotenkin sitten ratkesivat ja asiakas sai lippunsa. Vielä minullekin rouva manaili järjestelmää.

 

Koko pariviikkoisen Espanjassa oloni ajan TV on suoltanut kuvaa ja uutista järkyttävästä oikeudenkäynnistä. José on syytettynä kahden lapsensa surmasta ja tätä järkyttävää lastensurmaa käsitellään nyt teeveessä päivittäin, pala palalta, askel askeleelta, vähä kerrallaan… voi arvata, mistä espanjalaisissa kahviloissa nyt puhutaan - pala palalta, askel askeleelta, vähän kerrallaan… helpommaksi ymmärtää ja käsitellä… koko yhteisön. Espanjassa on Euroopan pienin itsemurhakuolleisuus. Ehkä vaikeita asioita osataankin sulatella pala palalta, yhdessä, vähän kerrallaan… Joséa vastaan käytävässä oikeusistunnossa kameraan eteen ovat joutuneet kyynelehtivät isovanhemmat, tädit, sedät. Lasten tädin mies murtui kyyneliin ja kertoi, että se oli hänen elämänsä raskain päivä. Minun silmissäni José ei ole mielenterveydeltään balanssissa. Kun José erehtyi sinuttelemaan tuomaria, koko istunto kohahti ja mikrofoniin kajahti napakka huomautus ”Älkää Te sinutelko tuomaria!”. Tapahtumapaikalle tehdyssä katselmuksessa Josén ympäröi tiukka kymmenpäinen poliisijoukkio.

Inhoan 7Päivää-journalismia, mutta tästä Espanjan TV:n tavasta käsitellä kansallista tragediaa jotenkin pidän, niin järkyttävä ja surullinen kuin sen teema onkin. Pahat asiat on syytä pala palalta käsitellä.   

Ekskursio Cantabrian luolille

Viime viikolla jossain vaiheessa piipahdimme tosiaan vielä tutustumassa Cantabrian luoliinkin. Kävimme kahdessa luolassa opastetun kierroksen, kuulleen luolien historiasta ja tutusteun luolista löydettyihin kalliomaalauksiin. Kuvata ei saanut, joten kuvat ovat nyt muualta netistä.

El Castillon luola "löydettiin" 1903. Sen seinistä löydetyt maalaukset olivat hirmu vanhoja, n. 40 000 vuoden takaa, ollen näemmä maailman vanhimmat löydetyt seinämaalausket. Toisen luolan ekskursiosta jäi mieleen sieltä löydetyt poroja esittävät seinämaalaukset. Porot asuttivat näemmä tuohon aikaan nykyistä Pohjois-Espanjaa, säiden ollessa tietysti viileämpiä.

Näitä kämmenjälkiä luolista oli läydetty vaikka kuinka paljon. Juuri näiden arvoidaan olevan n 40 000 vuotta vanhoja. Foto Copyright: https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiIqwpz6hakBgVqQiEq3NX26zH78Q8xveKmGLF1ufeVQebS0-sI7D5yKAURxqNaXSIa-A9VEDhLvvaPT42AIglbgzUsp-W8PWncI6BijEiqyX-vXCuj2M0gV5R0AihTsosVq0eMolkTTqQ/s1600/rupestre_neandertal_noticias_ciencia.jpg